Käyttötesti käytetyllä: ostimme Mercedes-Benz W124:n – onko tämä ikoninen dieselfarmari ikiliikkuja?

Toiveisiinne on vastattu! Tänä keväänä testaamme käytettyjen parissa Mercedes-Benz W124 -ikonia ja pohdimme samalla, voiko näin vanha auto olla oikeasti hyvä käyttöauto.

Huutokauppasimme joulukuun alussa edellisen käytetyn automme Volvo V50:n (loppuraportti luvassa seuraavaan Moottoriin) uudelle omistajalleen. Välittömästi tämän jälkeen avasimme kaikki mahdolliset myyntipalstat ja aloimme suunnitella seuraavan käytetyn auton ostamista. Ideoita sinkosi jälleen pilvin pimein: ainakin kymmenen eri automallia herätti toimituksessa vahvaa innostusta.

Siitä lähtien, kun aloitimme käytettyjen autojen käyttötestit, sarjaan on pyydetty ajoittain myös vanhempia autoja. Tähän asti kaikki automme ovat olleet 2000- tai 2010-luvulla ensirekisteröityjä, sillä olemme pyrkineet asettumaan suomalaisen auton keski-iän lähettyville. Nyt päätimme kuitenkin kokeilla jotain muuta.

Vanhoista autoista, jotka voisivat soveltua myös päivittäiseen käyttöön, tuli ensimmäisenä ja itseoikeutettuna mieleen Mercedes-Benzin W124-sukupolvi. Varmaankin kaikissa keskusteluissa, joissa sivutaan autojen luotettavuutta, joku mainitsee heti lähtöön kyseisen mallin olevan kaikkien aikojen varmatoimisin – ja samalla yleensä myös mukavin, kaunein ja muiltakin ominaisuuksiltaan paras auto, mitä milloinkaan on valmistettu.

Näistä keskusteluista voisi naljailla vaikka kokonaisen artikkelin verran, mutta projektimme nytkähti joka tapauksessa eteenpäin, kun vanhan Mersun hankinta keräsi toimituksessakin laajaa kannatusta.

Ilman muuta diesel

Vuodenvaihteessa 1985 esitelty W124 on noussut vuosien varrella syystäkin kulttimaineeseen. Uuden mallin paineet olivat aikanaan kovat, sillä kaikkien taksien äiti eli edeltänyt W123-mallisarja oli nostanut odotukset laadukkuuden ja luotettavuuden suhteen aivan uudelle tasolle.

Kuten nyt hyvin tiedämme, nämä odotukset myös täyttyivät. Aikalaiskoeajoissa W124:n laatuvaikutelmaa ylistettiin ja myös ajotuntumia kehuttiin. Ja vaikka harrastajien keskuudessa ”kunkkukoppa” -nimeä kantava malli näyttää nykypäivänä hyvin kantikkaalta, se oli aikanaan erittäin aerodynaaminen.

Oli siis otettava selvää, onko W124 tosiaan niin hyvä, että se sopisi käyttöautoksi vielä lähes 40 vuotta mallin ensiesittelyn jälkeen – vai onko kyseessä johtotähtilasit päässä maailmaa katsovien intoilijoiden ajan kultaamista muistoista, ja suppeakatseisuudesta uusia autoja kohtaan.

Ennen varsinaista etsintää haarukoimme keskeisiä vaatimuksia. Auton tulisi olla oikeasti siisti, vaikka se todennäköisesti tarkoittaisi kalliimpaa hankintahintaa. Juuri ja juuri katsastuksesta läpi päässyt yksilö ei antaisi oikeanlaista kuvaa siitä, mihin vanhasta autosta parhaimmillaan tänä päivänä on.

Toisekseen moottorin piti ehdottomasti käydä dieselillä. Juuri Mersun dieselit tunnetaan ajasta ikuisuuteen kestävinä miljoonamoottoreina, ja toisaalta tuon ajan bensakoneet kuluttavat nykymittapuun mukaan niin tolkuttomasti, ettei sellainen oikein tukisi käyttöautonäkökulmaa.

Rajasimme vielä dieselvalikoimaakin. Kaikkein yleisin W124-malli olisi ollut nelisylinterinen 200 D, joka kuitenkin tunnetaan luotettavuuden lisäksi vaivaisesta suorituskyvystään. Tämäkään piirre ei olisi tehnyt autosta kovin käyttökelpoista: mikään raketti ei auton tarvitse olla, mutta etanamallin luukuttaminen nykyliikenteen tahtiin ei kuulostanut kovin houkuttelevalta.

Niinpä vaihtoehdoiksi jäivät viisisylinterinen 250 D ja kuusisylinterinen 300 D. Molempia on myynnissä niin vapaasti hengittävinä kuin turboinakin, mutta tehtaan toimesta ahdetut mallit ovat harvinaisempia, mikä näkyy myös hintatasossa.

Turboista puheen ollen: tämän ikäluokan Mersujen dieselmoottoreiden ahtaminen on Suomessa hyvin suosittua puuhaa. Teho- ja vääntölukemat, joita moottoreiden vakioalakerta kestää, saivat hämilleen jopa erään uuden mallin koeajomatkalle osallistuneen Mercedeksen insinöörin, kun Moottorin toimittaja hänelle asiasta mainitsi.

Edellä lueteltujen ehdottomien vaatimusten ohella toiveitakin kertyi melkoinen lista. Eniten toimituksessa haluttiin farmarimallia ja myös hyviä lisävarusteita – olihan Mersujen vakiovarustelu jopa tuon ajan mittapuulla todella niukkaa tasoa.

Nopeampi nappasi

Hyviä yksilöitä ei kuitenkaan tuntunut olevan tarjolla, ainakaan sellaisia, jotka sopivat 5 000 euron budjettiimme. Muutkin ovat selvästi alkaneet ymmärtää W124-mallin ikonisuuden, sillä hinnat ovat nousseet muutaman viime vuoden aikana reippaasti. Nyt oli siis todellakin viimeinen mahdollisuus tehdä tämä käyttötesti järkevään hintaan.

Sitten nappasi. Eräänä aamuna nettiin oli putkahtanut ilmoitus upean näköisestä mustasta farmarista, tekniikkana 300 D ja manuaalivaihteisto. Täydellinen yhdistelmä siis! Auto oli vastikään katsastettu ja vaikutti ainakin kuvien perusteella olevan hyvässä kunnossa. Ainoa huono puoli oli se, että auto sijaitsi hieman kaukana kaikista toimituksen jäsenistä.

Puhelinlinjat pistettiin joka tapauksessa välittömästi kuumaksi ja näyttö sovittiin kahden päivän päähän, jos auto ei ollut vielä siihen mennessä mennyt kaupaksi.

No, jokainen varmaan arvaa, miten siinä kävi. Muutamaa tuntia myöhemmin linkin klikkaus johti ilmoitukseen, jossa luki isolla *MYYTY*. Se siitä: opimme ainakin sen, että kun halutusta mallista tulee myyntiin selvästi alihinnoiteltu yksilö, se pitäisi lähteä ostamaan pois saman tien.

Muutamaa tuntia myöhemmin linkin klikkaus johti ilmoitukseen, jossa luki isolla MYYTY. Se siitä.

Selailimme jälleen ilmoituksia, mutta kaikissa yksilöissä tuntui olevan jotakin vialla. Tarkistimme myös valkoiman Saksan päässä – siellä olisi ollut tarjolla vähemmän ajettuja autoja, mutta autoveroineen ja matkakustannuksineen niidenkin hinnat olisivat ylittäneet budjetin.

Asian ratkaisi lopulta se, että tajusimme muuttaa hakuehtoja. Kuopiosta putkahti esiin siistin näköinen 250 D vuosimallia 1992, jota emme olleet aiemmin löytäneet, koska olimme etsineet netistä ainoastaan henkilöautoja. Tämä yksilö oli pienempien käyttökulujen vuoksi rekisteröity pakettiautoksi jo 2000-luvun alussa. Ikävä kyllä hintaa oli kuitenkin lähes 2 000 euroa yli budjetin.

Tinkiminen kannatti

Kun kyse on 7 000 euron pyyntihinnasta, ei tuhansien eurojen tinkiminen istunut allekirjoittaneen mukavuusalueelle. Tuntui yksinkertaisesti törkeältä tarjota niin paljon vähemmän kuin mihin myyjä on auton arvottanut. Mutta toisaalta: mitäpä kysymällä voisi hävitäkään?

Puhelusta tulikin suorastaan menestystarina. 2 000 euroa nytkähti hinnasta pois ensimmäisen minuutin aikana, ja toisen minuutin myötä saimme vielä sovittua, että myyjä hoitaa auton muutoskatsastuksen henkilöautoksi. Jäinkin ihmettelemään sitä, että miksi kaupanteko ei ole näin helppoa, kun sitä harrastaa omilla rahoilla...

Treffit sovittiin kuopiolaisen huoltoaseman pihaan, ja määrättynä aikana parkkiruudussa odotti kuvien mukainen auto upeassa violettiin taittavassa bornit-värityksessään. Takaluukun TD-kirjaimet pistivät hetkeksi luulemaan, että kyseessä olisi kaiken kukkuraksi turbomalli, mutta näissähän tuo merkintä on vain lyhenne Touring Dieselistä. Ahdetun version perää koristaisi vielä ylimääräinen Turbo-teksti.

Kaikki vaikutti olevan kuten myyjä oli kertonut. Autoa ei selvästi ollut räpelletty, vaan suurin osa niin sisustuksessa kuin konehuoneessakin vaikutti alkuperäiseltä. Ruostetta ei juuri näkynyt, poislukien aivan pienoisia maalipinnan kuplimisia siellä täällä koria. Oikea takaovi näytti olevan hieman lommoilla ja takakaaret vaikuttivat siltä, että niitä on joskus ruostekorjattu. Tällaisilta pieniltä sanomisilta ei kuitenkaan voi 32-vuotiaassa käyttöautossa välttyä.

Huomiota herätti vain harvinaisen terävä käyntiääni – yleensä kyseiset moottorit alkavat ajan myötä lotkottaa löysää sävelmää. Asia selittyi sillä, että autoon oli tehty kansiremontti, joten samassa yhteydessä on hyvinkin saatettu vaihtaa myös venttiilinnostimet.

Kaupat lukkoon

Myös sisältä auto näytti ikäisekseen hyvältä. Upea ruutukuvioinen verhoilu vaatisi perusteellisen pesun, muttei sen kummempaa. Stereot on vaihdettu todennäköisesti joskus 2000-luvulla hienosta alkuperäislaitteesta edullisimpaan tarvikemankkaan, mutta muuta huomautettavaa ei löytynyt.

Koeajolla ajotuntuma oli kunnossa, ja alustassa löysää keinahtelua tuntui hämmentävän vähän. Auto on selvästi haluttu pitää vuosien varrella välttävän sijaan hyvässä kunnossa. 80 kilometrin tuntivauhdissa ohjaamoon kantautui kuitenkin matalaa jyrinää. Tämä voisi hyvinkin johtua voimansiirron kuluneista osista, kuten kardaaniakselin tukilaakerista. Kori ei kuitenkaan tuntunut jyrisevän lainkaan, joten vian pääteltiin olevan renkaissa.

Kun hintakin oli tingitty puhelimessa valmiiksi, kaupat lyötiin lukkoon, ja poistuimme Kuopiosta ”oikean” Mersun ohjaamossa, leveä hymy naamalla.

Lisää autosta kerrotaan niin seuraavissa printtilehdissä kuin Moottori.fi-verkkosivunkin puolella. Ehdotuksia siitä, mitä Mersulla pitäisi tehdä tai mihin sillä pitäisi ajella, saa ehdottaa esimerkiksi Moottorin sosiaalisissa medioissa.

Teksti ja kuvat: Eetu Kokkonen