Happihyppelyä autoillen: nelivetoinen Škoda Octavia ja kattoteltta on hyvä yhdistelmä Albanian vuoristoon

Epäilyttääkö telttailu, koska sen alla on vuoristossa liian usein kovaa maata? Ratkaisu on laittaa teltta auton katolle.

Kävimme kesäkuun lopulla kiertämässä Albaniassa. Kirjoitimme jo maan upeasta luonnosta ja sitä halkovasta hienosta hiekkatiestä, jolla seikkailimme Škoda Karoqilla. Lähtöpiste oli tuolloin Theth, samaa nimeä kantavan luonnonpuiston sydämessä. Tuon seikkailun voit lukea tästä linkistä.

Sitä ennen olimme kuitenkin liikkeellä kattoteltalla varustetulla Octavialla.

Eläväinen rannikko

Albanian jyrkkien rinteiden ja hienojen hiekkarantojen kaistale jää nopeasti taakse. Kaikkialla rakennetaan. Tältä näyttää kasvubuumi. Kroatian ja Montenegron rannat ovat muuttuneet viime vuosikymmeninä järisyttävän nopeasti, kun turistimassat ovat vyöryneet Adrianmeren rannoille saapasmaata eli Italiaa vastapäätä.

Nyt nuo muutoksen tuulet kolkuttelevat Albanian ovia, pitkään varsin suljettuna ollutta maata Kreikan naapurissa.

Pääkaupunki Tirana on toki sisämaassa, mutta sieltä on rannikolle vain lyhyt matka. Vuoretkaan eivät ole missään kaukana. Meren takana odottaa saappaan korko, ollaan jo hyvin etelässä. Lautalla pääsee Albanian rannikolta sekä Italian Bariin sekä ylemmäs saappaan varteen Anconaan.

Isoja lauttoja kulkee kahdesta Albanian satamakaupungista, ne ovat Durrës ja Bar. Toki ainahan Albaniaan voi myös ajaa alas Kroatian rannikkoa seuraten. Matka on sen arvoinen, vaikka aikaa kuluukin enemmän.

Fiilaten ja suppaillen

Pysähdymme hetkeksi Skutarijärven rannalle. Se on iso, Balkanin suurin järvi. Korkeat kukkulat ympäröivät sitä lähes joka puolelta. Rantaviivaa järvellä on 168 kilometriä. Kesämökkipaikkoja olisi vielä vapaana.

Joskus aikoinaan tämä järvi oli osa Välimerta. Järven eteläreuna kuuluu Albanialle, pohjoisrannalla ollaan jo Montenegrossa, jolle itse asiassa kuuluu kaksi kolmasosaa järven pinta-alasta.

Perheet polskivat vedessä. Kauempana kalastajat ohjastavat veneitään. Ja suppilautailu on näköjään levinnyt jo tännekin.

On kuuma. Melkein liian kuuma. Auton mittari näyttää iltapäivän lämmöksi 38,5 astetta. Ei ihme, että moni viihtyy vedessä.

Tämä järvi on myös lintujen paratiisi. Niitä oleskelee paljon etenkin järven itä- ja pohjoisrannalla, joilta löytyy matalikkoja ja suoalueita. Täällä pesii noin 270 erilaista lintulajia. Eksoottisin niistä lienee pelikaani, joita ei Euroopassa yleensä tapaa.

Jano on kuumalla kova, mutta jotain pitää myös syödä. Vesimeloni on oiva ratkaisu. Niitä on myynnissä vähän väliä pienistä kojuista kaikkien isojen teiden varsilla. Samalla tulee myös tyydytettyä makean nälkä, sillä tuore meloni maistuu suussa uskomattoman hyvältä.

Leirielämää

Jatkamme matkaa ja löydämme hienon rantapaikan järven itäreunalta, ei niin kovin kaukana Shkodërin eli Skutarin kaupungista.

Ranta on tasainen ja jatkuu kahluumatalana sopivan pitkälle. Vaikka järvi näyttää syvältä, sen keskisyvyys on vain viisi metriä. Järven koko vaihtelee myös suuresti sään mukaan eli kutistuu kuumalla ja kuivalla ilmalla ja täyttyy taas sateiden myötä.

Nyt vesi on lämmintä, mutta se vilvoittaa silti. Kello lähenee seitsemää illalla, mutta auton lämpötilamittari näyttää vielä pitkälti yli 30 astetta. Pohjolan poikaa ei palella. Eikä varmasti tule paleltamaan edes yöllä.

Pari paikallista viettää rauhallista piknik-hetkeä järven rannassa. Lopulta he pakkaavat kimpsunsa ja kampsunsa, ja autot käyvät vielä pikaisessa kylvyssä. Miksi ei?

Aurinko aloittaa matkansa yöpuulle. Se vaipuu hitaasti kukkuloiden taakse värjäten kaiken punaoranssin hohtoiseksi. Tämä hetki ei tunnu siltä, että olisimme enää Euroopassa. Tunteessa yhdistyvät voimakkaasti upeaa maisemaa, Albanian villeys sekä oma seikkailun jano.

Käymme syömässä vielä läheisessä ravintolassa ennen kuin palaamme takaisin leiripaikkaan. Albanialainen keittiö rakastaa lihaa ja tukevia annoksia. Lammas on maittavaa, niin kauan kypsytettyä, että liha irtoaa luusta itsekseen ja sulaa suussa.

Octavia saa luvan toimia hetken ulkovalona, kun kahlaamme iltapesulle järveen. Ilma on vieläkin uskomattoman lämmin. Kahlaaminen nostattaa hiekkaa, matala rantavesi tuntuu kuin lämpimältä maidolta.

Vetäydymme telttaan. Erillistä viihdettä ei tarvita. Heinäsirkat, rupikonnat ja ketut huolehtivat leirimusiikista. Konsertti jatkuu koko yön.

Vuorille

Aamu ei ole välttämättä iltaa viisaampi mutta onneksi hieman viileämpi. Aurinko nousee vuorten takaa ja uskaltaudumme aamupesulle järveen. Pian päivän ensisäteet tanssivat iholla. Vesi kimaltelee. Kauempana järvellä kalastaja katselee aamutouhujamme uteliaana.

Kun retkeilystä ja omatoimimatkailusta on tullut taas yhä suositumpaa, monessa paikassa on jouduttu lisäämään leiriytymiseen liittyviä rajoituksia. Ilman sääntöjä moni elää tunnetusti kuin possu pellossa.

Albania on Euroopan kartalla vielä vähän kuin villi länsi. Satunnaisella matkalaisella on paljon vapauksia; mutta tuon vapauden mukana tulee myös vastuu. Leiripaikka pitää jättää sellaiseksi kuin se tultaessa oli. Toki tarjolla on nykyisin yhä enemmän myös ihan virallisia leirintäalueita, joista löytyvät perusmukavuudet.

Mutta myös jokamiehen oikeutta saa yhä noudattaa. Paikalliset myös sietävät leireilijöitä paremmin kuin monessa muussa maassa. Heitä ei ole vielä liikaa. Toivottavasti tämä säilyy – samoin kuin molemminpuolinen kunnioitus. Jos matkalainen on utelias tapaamaan uusia ihmisiä, yhtä lailla nämä paikalliset täällä ovat yhtä lailla uteliaita tutustumaan sinuun.

Päätielle päästyämme suuntaamme ensin pohjoiseen, lähelle Montenegron rajaa. Kalusto on kirjavaa, mutta liikenne on paljon sivistyneempää kuin odotimme.

Sitten käännymme hauskan ja erittäin osuvan nimen omaavan kylän kohdalla kohti koillista, ja rajaa myötäillen alamme SH20-tietä seuraten kurottaa kohti horisontissa ylväästi ylös kohoavia vuoria. Liikennettä on maltillisesti.

Sano siksak

Pian eteen tulevat ensimmäiset serpentiinit. Liikennemerkit kertovat ketjupakosta. Talvella voi siis olla myös vilpoisaa. Tie on selvästikin uusi ja erittäin hyvässä kunnossa.

Tie on myös erittäin hieno. Sitä ympäröivät rinteet ovat jyrkkiä mutta eivät vielä alppimaisia. Tiestä irtoaa silloin tällöin sivupolkuja, ja rohkea voi lähteä katsomaan, mitä niiden takana odottaa.

Taukopaikka voi löytyä vaikka upea rotkon reunalta. Ja jos ei ole kiire, miksei myös yösija, jos maisema on sen arvoinen.

Löydämme kyllä hienon paikan, mutta jatkamme silti matkaa hetken kuluttua kohti pohjoista. Vierivä kivi tai Škoda ei sammaloidu.

Parhaimmillaan tie on, kun se lähtee solan jälkeen taas laskeutumaan. Tie laskeutuu melkoista siksakkia alhaalla odottavaan laaksoon.

Tätä tietä seuraten pääsisi joko Serbiaan tai Kosovoon. Vietämme lyhyen tauon Tamarën kylässä – tai itse asiassa kylää reunustavan Cemi-joen rannalla. Vesi virkistää nyt paremmin, se kun virtaa alas laaksoon sitä ympäröiviltä vuorilta.

Vesi on kristallinkirkasta. Se laskee kivien välistä muodostaen niiden väliin upeita altaita – luonnon muokkaamia kylpypaikkoja. Auringon porottama ja veden sileäksi kiilloittama kallio polttelee paljaiden jalkojen alla.

Kun syke on laskenut, ja mieli on yhtä kirkas kuin vesi, käännämme Octavian keulan ympäri. Tavoitteena on saapua illaksi Thethiin. Sinne ei ole Tamarësta matkaa kuin parisenkymmentä kilometriä. Siis linnuntietä. Maata pitkin väliin osuvat korkeat vuoret, jotka voi kyllä ylittää – mutta vain jalkaisin.

Autolla on palattava omia renkaanjälkiä; ensin siksakkia vuorijonon yli ja takaisin alas lähelle Skutarijärven rantaa ennen kuin lähdemme seuraamaan toista tietä ja laaksoa ylöspäin. Emme valita, maisemat näyttävät ihan yhtä hyviltä toiseenkin suuntaan matkustettaessa.

Sopu sijaa antaa

SH21-tie on paikoitellen todella kapea, varsinkin alussa. Tänne ei tekisi mieli tulla edes matkailuautolla, vaikka muutama sellainen vastaan tuleekin. Onneksi tiessä on tiheään levennyksiä, joissa on tilaa ohittaa vastaantuleva liikenne.

Pian tie kohoaa ja on, jos mahdollista, vielä aamulenkkiäkin upeampi. Tämä on jo oikea vuoristotie.

Auton ikkunasta lähes kosketusetäisyydellä olevat vuoret ovat korkeampia kuin edellisessä laaksossa. Jylhempiä. Majesteettisempia.

Hetkittäin maisema muistuttaa siltä kuin oltaisiin liikkeellä Alppien eteläpuolella Dolomiiteilla.

Pysähdymme kuvaamaan yhdelle isommalle levennykselle, ja samaa paikkaa hyödyntää myös paikallinen kauppamies. Takaluukku on auki, ja esillä on leipää, hunajaa sekä vesi- ja jääteepulloja, joissa ei tosin ole vettä tai jääteetä. Vesipulloissa on rakia, anisviinaa, jota juodaan Balkanilta Turkkiin asti. Puolen litran pullo lähtisi mukaan neljällä eurolla.

Matka jatkuu. Saavumme Thoren solaan eli tien korkeimpaan kohtaan, mistä sukelletaan seuraavaan laaksoon ja sen pohjalla odottavaa Thethiä kohti. Olemme 1685 metrin korkeudessa.

Nyt kun t-paidassakin tulee hiki, on vaikea uskoa, että talvikuukausina tämä tie on silloin tällöin kiinni. Silloin Theth on eristyksissä, tai pääsee sinne ehkä sitä toista uraa pitkin, mitä Karoqilla ajoimme.

Thethiä reunustaa pohjoisessa upea vuorijono: Bjeshkët e Namuna eli kirotut vuoret. Rinteet ovat jyrkkiä. Karuja. Vielä muutama vuosikymmen sitten niillä kävivät korkeintaan paikalliset. Kapeat vuoristopolut ovat olleet vuosisatoja vain paimenien ja salakuljettajien käytössä.

Tämä pitkään hyvin syrjäinen alue sijaitsee Albanian, Montenegron ja Kosovon välisessä rajakolmiossa. Nykyään näissä laaksoissa risteilee useampia teitä, ja moni näistä suurempi on jo saanut pikipinnoitteen. Tämä tänne meidän ajamamme solatie asfaltoitiin vuonna 2021.

Oheiselta videolta näkyy, millainen kokemus tiellä ajaminen on ollut ennen sen pikipinnoittamista. Muutos on ollut muutamassa vuodessa melkoinen. Nyt tie on saanut varteensa myös uusia majapaikkoja.

Onneksi hiekkaisia polkujakin kuitenkin vielä löytyy. Osa teistä on yhä vain kokeneiden off road -kuskien ja hyvin maastureiden temmellyskenttää. Myös heitä täällä riittää.

Aitoja hetkiä

Kerroimme Thethistä jo hieman Karoq-tarinan yhteydessä. Paikka on näin lyhyellä ensivaikutelmalla jännä yhdistelmä seikkailijoita, elämäntapaintiaaneja sekä hieman tavallisempia retkeilijöitä, jotka hakevat uusia elämyksiä.
Ja niitä Albania vielä tarjoaa, jos ja kun Euroopan muut kolkat on jo koluttu. Hinnat ovat lisäksi vielä maltillisia, vaikka ne nousevatkin nopeasti.

Tätä kaikkea tärkeämpää on kuitenkin se, että Albaniassa on helpompi kokea vielä jotain aitoa. Vaikka täälläkin monia asioita rakennetaan nyt turismi silmällä pitäen, turistista ei tunnu siltä, että hän on vain lehmä, josta yritetään lypsää kaikki irti. Vieraanvaraisuus on yhä voimissaan.

Paikallisia oikeasti kiinnostavat ne ihmiset, jotka tänne saapuvat. He ovat myös ylpeitä siitä, mitä heillä on ja he haluavat vieraiden nauttivan tästä kaikesta. Se on heille kunnian asia. Tämän tuntee leirinuotion äärellä, kun kuuntelee paikallisten tarinoita.

Historia on tietysti jättänyt jälkensä myös tänne. Baltia on aina ollut ruutitynnyri. Jotkut arvet eivät ole umpeutuneet edes useammassa sadassa vuodessa.

Kun aika on lahja itselle

Löydämme leiripaikan Thethiä ympäröiviltä kukkuloilta. Tasamaa on kortilla, mutta vanhan talon raunion juuresta löytyy riittävän hyvä paikka. Televisiota ei tarvita, kun teltan ikkunasta aukeaa jylhä vuoristomaisema. Pari ensimmäistä kertaa Thulen kattoteltan saaminen oikeaan kuosiin vaatii pientä harjoittelua, mutta rutiinin kasvaessa homma hoituu muutamassa minuutissa. Pehmeäpintainen teltta toimii retkeilyssä paremmin kuin nopeammin esiin ponnahtava kovapintainen teltta. Ja ei kai teltan pystytys nyt parista minuutista ole kiinni?

Illalla, kun aurinko on jo nukkumassa, teltassa maatessa on aika käydä kaikkea parin päivän aikana koettua läpi. Teltan ulkopuolella on selvästi rauhallisempaa; edellisyön tapaista konserttia ei ole nyt luvassa. Mieli rauhoittuu.

Se on ehkä se Albanian paras anti autolomalaiselle. Autoseikkailu Albanian pohjoisosien karun kauneuden halki ei ole täynnä jännitystä. Matka on täällä on pikemminkin mahdollisuus rauhoittua; antaa itselleen aikaa, hiljentyä luonnon keskellä ja keskustella itsensä kanssa – ja samalla ehkä löytää itsensä uudelleen.

Tästä elämässä kuitenkin on kyse. Kyvystä keskittyä olennaiseen.