Klassikko: Peugeot 504 – auto, joka taipui moneen rooliin

Kävimme koeajamassa puolen vuosisadan ikään ehtineen Peugeot 504:n kolmea korimallia kesäisessä Ranskassa – tuliaisena hikeä ja hartiavoimia, mutta myös rakastettavia roolijakoja.

Ranskan kaakkoisnurkassa, aivan Saksan ja Sveitsin rajojen tuntumassa on kuuma – todella kuuma. Olemme laskeutuneet Peugeotin kotikonnuille Sochauxiin juhlistamaan klassisen 504-mallin 50-vuotispäiviä, eikä tunnelma voisi olla ranskalaisempi: siitä pitävät huolen joustavat järjestelyt asiaankuuluvine torikokouksineen, ja ennen kaikkea ajettaviksemme annetut autot.

Viisikymppinen ikinuori

Vuoden 1968 Pariisin autonäyttelyssä esitelty ja Vuoden Autoksi Euroopassa 1969 valittu Peugeot 504 on monellakin tapaa merkittävä malli, vaikka sen vaatimaton olemus saattaa muuta viestittääkin.

504:n historian voi kiteyttää kolmeen asiaan. Ensinnäkin se jatkoi ansiokkaasti Peugeotin jo vakiintunutta neliovisten sedanien jatkumoa, jonka aloittajina olivat maineikkaat 403- ja 404-mallit, ja joka sittemmin jatkui 505-, 405- ja 406-mallien avulla.

Toisekseen 504 osoittautui erittäin pitkäikäiseksi, ja myös hyvin kansainväliseksi malliksi. Ranskassa henkilöautoversioiden valmistus päättyi vuonna 1983, mikä merkitsi jo sinänsä kunnioitettavaa 15 vuoden malli-ikää. Tuotanto kuitenkin jatkui jatkumistaan Etelä-Amerikassa, Kaukoidässä sekä Afrikan mantereella – viimeksi mainitussa pitkälle 2000-luvun puolelle saakka. Tällöin tuotantolinjoilta oli tullut 38 vuoden aikana ulos peräti 3 713 356 ”viisnollanelosta”, joista 2 644 326 Sedaneita.

Kolmanneksi voi nostaa esiin 504:n monipuolisuuden. Autoa valmistettiin niin porrasperänä, pidempiakselivälisinä Break- ja Familiale-farmareina kuin avolavanakin, joista viimeksi mainittuja myös korotetun maavaran Dangel-nelivetoversioina. Huomionarvoista on sekin, että valmistusohjelmaan kuuluivat myös täysin toisenlaisen roolin omaavat hienostuneet kaksioviset Coupé ja Cabriolet, joista ensin mainitun kilpaversiolla voitettiin MM-rallejakin muun muassa Hannu Mikkolan ajamana.

Pääntilaa puuratilla

Tänään juuri nämä ikonisimmat 504-mallit, Coupé ja Cabriolet, ovat valmiina vertailuun alkuperäisen perusmallin eli porrasperän rinnalla. Kuten aina klassikkokoeajoissa, ilmassa on aikakonehenkeä: miltä Peugeotit tuntuvat nyt, kun maailma niiden ympärillä on liikkunut voimakkaasti eteenpäin – ja miten autojen luonteet eroavat toisistaan?

Aloitamme avomallilla, mikä sopii noin kolmenkymmenen asteen helteeseen hyvin. Cabrioletin ohjaamon hallitsevin elementti, puukehäinen ohjauspyörä, erottuu jo hyvissä ajoin ennen autoon laskeutumista. Se onkin osuva termi, sillä ajoasento ruskealla nahalla verhoillulla, melko pehmeällä istuimella on makaava.

Vuosimallia 1977 olevan auton istuimen runko on antanut hieman periksi, ja muutenkaan kyseessä ei ole aivan uudenveroinen tai sellaiseksi entisöity, vaan pikemminkin sopivasti ajan patinaa kerännyt yksilö. Turhan moderni radio muodostaa autenttisessa kokonaisuudessa vain pienen kauneusvirheen.

Puuratti tulee myös enemmän kuin tutuksi, sillä ensikäännös paljastaa, että ohjaus on tehostamaton. Siis kunnon ote kaksin käsin, ja Cabrioletin saa juuri ja juuri taivutettua kulmausta seuraavan kadun suuntaiseksi. Onneksi puupinta ja kosteantahmean kelin aiheuttama kämmenhiki tuottavat tarpeellisen kitkakertoimen. Pientä keskittymistä vaatii myös vilkkuviiksi, joka sijaitsee ratin vasemmalla puolella.

Onneksi ohjauksen vaatimaan huomioon jää aikaa, sillä vaihteensiirto toimii loogisesti, kytkin pehmeästi ja koko voimalinja nykimättömästi. Myös kaikenlaiset kitinät ja nitinät loistavat poissaolollaan, vaikka kaivonkansien ja muiden epätasaisuuksien ylityksissä kori tietysti elää avoautotapaan melko selvästi, ja vapinat välittyvät ohjauspyörän kehälle saakka.

Kuutonen aavikkovälityksillä

Cabriolet-esimerkkiautoa vauhdittaa tunnettu Peugeotin, Renaultin ja Volvon yhteistyönä kehittämä 2 664 kuutiosenttimetrin kaasutin-V6, joka tuli myyntiin kaksiovisissa 504-malleissa vuonna 1974. Taajamassa monisylinterisyys erottuu vaihtamistarpeen vähäisyytenä: minkäänlaisia jyrinöitä ei havaitse, vaikka kierrokset putoavat pikkukylän läpi puikkelehtiessa ajoittain miltei tyhjäkäynnin tuntumaan.

Ja koska eteenpäin vieviä pykäliä on vain neljä, fiilis on vähän kuin automaatilla ajaisi. Suurin vaihde vetää puhtaasti jo viidenkympin nopeudesta, ja kun kiihdytän kahdeksaankymppiin, kierroksia on edelleen vain 1 500 r/min. Suurin pykälä on siis auton aikakauden huomioon ottaen todella pitkäksi välitetty, mutta muut vaihteet tuntuvat suhteessa huomattavasti lyhyemmiltä.

Toisaalta tällä nelosella on varmasti aikanaan yltänyt korkeisiin matkanopeuksiin: tehdas kertoo auton huippunopeudeksi 186 kilometriä tunnissa. Kiivaampi kiihdytys edellyttää joka tapauksessa riuskempia liikkeitä – sen ohjauksen tyyliin. Vaihto kakkoselle saa kierrokset pomppaamaan jo neljään tonniin, ja todella pitkäliikkeisen kaasupolkimen pohjaan painaminen alleviivaa, ettei tätä avokasta ajeta aivan varpaankärjellä.

Maantiellä ohjausta voi jo käsitellä yhdellä kädellä, ja tuulentuivertamassa kaukalossa voi täysin rinnoin nauttia varsin kohtuullisesta ajomukavuudesta. Vaikka 504 Cabrioletissa on aikalaisranskalaisiin perheautoihin verrattuna ollut todellinen urheilualusta, nykyisten mallien kovuuteen tottunut pitää sitä lähinnä miellyttävän pehmeänä.

Viisnollanelosista harvinaisin

Cabrioletin sädekehää voimistaa se, että malli jäi 504-kolmikossa kaikkein harvinaisimmaksi: sitä valmistettiin 14 vuoden aikana vain 8 185 yksilöä. Samaan aikaan avomallin kanssa – puoli vuotta Sedanin lanseerauksen jälkeen – esiteltiin myös aistikas Coupé, jonka rattiin pääsemme juttusarjan seuraavassa osassa.

Teksti: Jussi Saarinen Kuvat: Vesa Eskola ja Peugeot