Maistiainen: Citroën Ami – naurattava yritys

Mopoautoluokkaan mahtuva täyssähköinen Citroën Ami jaksaa naurattaa vielä ratin takanakin. Tämä vitsi ei vanhene ihan pian.

Ranskalainen tuplaviiksi on viime aikoina tuntunut jälleen löytävän oman oudon otteensa. Tuorein osoitus on täyssähköinen mopoautoluokan Citroën Ami, jota valmistaja on mainostanut Ranskassa muun muassa ”nopeimpana leivänpaahtimena”.

Moottori on esitellyt autoa jo hyvin kattavasti ensikyytien ääreltä. Nyt saimme auton lyhyeen koeajoon Helsingin keskustassa, joten on maistiaisen vuoro.

Citroën Ami lyhyesti

Kerrataan tässä yhteydessä kuitenkin sen verran, että minikokoinen sähköistetty pahvilaatikko on ajettavissa henkilöautoa kevyemmällä ajo-oikeudella. Siten huippunopeuskin on rajoitettu lukemaan 45 kilometriä tunnissa. Ranskassa hinta on alle 7 000 euroa ja juuri tämä tekee tästä niin mielenkiintoisen.

Akun kapasiteetti on vain 5,5 kilowattituntia ja sen voi ladata täyteen tavallisesta Suko-pistokkeesta kolmessa tunnissa. Yhdellä latauksella päästään ihanneolosuhteissa noin 70 kilometriä.

Vain noin 2,4 metriä pitkä ja 1,4 metriä leveä auto omaa koomiset mittasuhteet. Nelipyöräinen bajamaja joko hymyilyttää tai suorastaan naurattaa.

Symmetrialla saa säästöä, joten esimerkiksi puskurit ovat identtiset. Samoin ovet on saranoitu eri reunoista, jotta samaa ovea on voitu käyttää molemmilla puolilla.

Istuimet on asetettu limittäin, jotta molemmille matkaajille riittää hartiatilaa. Kuljettaja ylettyy helposti avaamaan apukuljettajan oven. Istuinosa on hyvin lyhyt, joten reisituki jää ohueksi ja ohjauspyörää on turha yrittää säätää mihinkään suuntaan.

Ohjaamo tuntuu jopa avaralta vakiovarusteiseen panoraamalasikattoon asti jatkuvan lasipinnan ansiosta. Tavaransäilytys tapahtuu kojelaudan päälle sijoitettujen muovisten kaukaloiden, apukuljettajan edestä löytyvän kassikoukun ja istuimien taakse jäävän tilan rajoissa – minkäänlaista perinteistä tavaratilaa ei ole olemassa.

Vilkkuttelua

On aika kytkeä virrat päälle – auton käynnistäminen tapahtuu perinteisellä virta-avaimella. Ajosuunta valitaan kuljettajan istuimen istuinosan vasemmasta laidasta: R,N,D.

Taustapeiliä ei ole. Sivupeilit on säädettävä käsin kaksiosaisen ikkunan läpi kurottamalla. Väärään asentoon asetettu peili kertoo itsestään sillä, että kaksiosainen ikkuna ei mahdu enää sulkeutumaan.

Tietoviihdejärjestelmänä toimii vain matkaajan oma puhelin ja, yksi auton kolmesta saatavilla olevasta lisävarusteesta, erillinen Bluetooth-kaiutin. Puhelimelle on järkevä teline, jonka jalan läpi saa pujotettua latauskaapelin. Tätä on mietitty.

Liikkeellähtö tapahtuu todella pehmeästi ja luonnollisesti äänettömästi. Hyvin pian huomaa pieniä hintaluokasta hönkiviä seikkoja.

Ami vilkuttelee vieraille vielä suorankin puolella – vilkun palautus näyttää sekin puuttuvan, joten kuljettajan on otettava aktiivinen ote viiksestä. Toisaalta tuntuu, että ohikulkijoiden tekisi mieli vilkutella takaisin.

Askeettisessa autossa on ilmastoinnin sijaan vain huurtenpoisto. Sen voimat eivät aivan riittäneet tihkusateesta märkänä sisään sännänneen toimittajan aiheuttamien huurteiden poistamiseen, vaan kaksiosaista ikkunaa piti lisäksi hieman raottaa.

Ajokokemuksia Helsingistä

Mukulakivet ylittyvät yllättävän asiallisesti eikä hampaiden paikkoja tarvinne uusia. Kapea ja korkea auto tanssii lambadaa raitiovaunukiskojen päällä – onneksi Amin mahtuu sijoittamaan omalle kaistalle vielä kiskojen viereenkin.

Tämä on tarkoitettu kaupunkiin. Sen huomaa äänieristyksen puutteesta ja kevyestä ohjauksesta. Tämän nyt sanelee jossain määrin jo mopoauton nopeusrajoituskin.

Voimavarat riittävät hyvin kaupunkiliikenteessä eikä jalkoihin tunnu jäävän, kunhan huippunopeus riittää. Tämä siitä huolimatta, että 6 kilowattia tuottava sähkömoottori on lähellä alkuperäisen rättisitikan tehoja – sähkömoottorin vääntö auttaa asiaa.

Kääntöympyrä 7,2 metriä on pienoinen, mutta ei ennätystasoa. Pienen paketin pysäköinti on helppoa taustapeilin puutteesta huolimatta, sillä auto on kapoinen ja ylitykset olemattomat. Suurimman haasteen asettaa takalasiin liimattu punainen kolmio joka peittää näkyvyyttä aika tavalla.

Lopulta kyseessä on sympaattinen ja hauska laite edullisella hinnalla. Autoon tätä ei tule verrata, mutta mopoautoja mätkitään mennen tullen.

Vain ranskalainen osaa valmistaa sardiinipurkin, josta jää hyvä mieli. Jollain tavalla edullisuuden hyväksyy ominaisuutena ja laitteesta nauttii sellaisena kuin se on.

Viimeistään syksyyn mennessä pitäisi selvitä saadaanko tätä Suomeen. Kiinnostuneita on kuulemma riittänyt – eikä ihme.

Teksti ja kuvat: Henri Posa