Käyttötesti: Ruotsin läpi Dacia Dusterilla – altavastaaja venyi vahvoihin suorituksiin  

Dacia Duster näytti pitkällä matkalla, että Extreme-varustetaso ei ole turhaan nimetty.

Jotain outoa tässä fiiliksessä on. Seisomme Turun sataman lauttajonossa odottamassa pääsyä Viking Linen laivaan, Suomi-rekisterissä olevan Dacia Duster -käyttötestiauton ohjaamossa, ruotsalaiskilpisten ja kaksi–kolme kertaa kalliimpien Volvo-katumaasturien ympäröimänä.

Kuvittelen mielessäni takautuman 1980-luvulle, jolloin raskaasti autoverotettuun itäautoon sulloutunut suomalaisperhe lähtee lomareissulle länsinaapuriin, väistelläkseen leveäkaistatien pientareelle verovapaiden kartano-Volvojen virtaa. Ei tämä tilanne nyt ihan vastaava ole, mutta yhtymäkohtaa on vaikea välttääkään.

Kohotan itsetuntoani toteamalla, että todennäköisesti valtaosa kanssajonottavista ei ole kiinnostunut autoista eikä siten kiinnitä tuon taivaallista huomiota kulkupelimme brändimielikuvaan. Ja autotestaajan kannaltahan tilanne on mitä mielenkiintoisin: kuinka romanialaismaasturi selviää seuraavan päivän tiiviistä taipaleesta, jonne piti alunperin lähteä astetta suuremmalla – ja imagoltaan arvokkaammalla – ajoneuvolla?

Seuraavana päivänä on nimittäin tarkoitus suunnata Ruotsin läpi aina Tanskan itäosassa sijaitsevaan Legolandiin asti (mistä seuraa juttua myöhemmin Moottorin sivuilla). Matkaa määränpäähän kertyy kaikkiaan reilut 900 yhtäjaksoista kilometriä, toki asiaankuuluvat tankkaus-, ruokailu- ja rentoutumistauot sisältäen.

Dusterin valjastimme reissuun äkkilähdöllä – alkuperäisen suunnitelman mukaisen matkakumppanin Volkswagen Tiguanin jouduttua sähköhäiriöiden vuoksi korjaamolle vain muutama päivä ennen h-hetkeä.

Uuteen ympäristöön

Varhainen Tukholma herättää matkapäivään aurinkoisena. Jono purkautuu Viking Gracen autokannelta verkkaisesti nykien, ja Dacian manuaalilaatikko – ainoa vaihteistovaihtoehto nelivetoversion yhteydessä – osoittautuu hieman kömpelöksi. Liikkeellelähtöön pitää keskittyä, eikä ykköseltä kakkoselle vaihtaminen yleensä suju ilman lievää nykäisyä.

Muutamien liikennevalojen ja risteysspagettien jälkeen meno alkaa maistua jo vapaammalta. Matkan sujumiselle ripeään tahtiin ei näyttäisi olevan suuria esteitä, onhan Ruotsin eteläosia halkova E4-valtaväylä rakennettu kokonaan moottoritieksi; edellä mainitut leveäkaistatiet ovat siis enää muisto vain. Liikennettä on kuitenkin Ruotsin pääkaupungin ulosmenotiellä siihen malliin, että Dacian perinteistä vakionopeudensäädintä pitää alituiseen kytkeä pois päältä hitaampien kanssa-autoilijoiden sattuessa eteen.

Auto joutuu muutenkin hieman kovempaan rääkkiin kuin suomalaisilla moottoriteillä keskimäärin. Ruotsalainen ajotapa kun on tyypillisesti varsin hyökkäävä; aivan kuten Saksan autobahnilla, myös täällä ohituskaistaa pitkin takaa tulevaa väistetään oikealle heti kuin mahdollista, ja sieltä pitää taas kuroa vauhtia uudelleen. Nopeus aaltoilee muutenkin meikäläisiä moottoriteitä enemmän, mikä kysyy autolta ylimääräistä suorituskykyä.

Dusterin 1,2-litrainen turbomylly tarjoaa näihin tilanteisiin mehukkaan kaasupoljintuntuman ja sinänsä riittävän voiman 96 kilowatteineen (131 hv) ja 230 newtonmetreineen, mutta niitä pitää hieman kutitella esiin. Jos vauhti putoaa satasen lukemiin, kiihtyvyys on kuutosvaihteella jo sen verran laimeaa, että vaihto viitoselle – ja tietenkin kaasupolkimen runttaaminen lattiaan – ovat tarpeen.