Autoilun aikakone: kädet verillä ja ruosteenestomönjässä

kädet verillä ja ruosteenestomönjässä autoilun aikakone

Maahantuontikunnostamo tarjosi 1970-luvulla oikeita töitä kunnon palkalla, varsinkin kun ajoitti urakat fiksusti. Merkit vaihtelivat Fiatista Seatin kautta Lanciaan.

Olin 1970-luvun puolessa välissä kesän mekaanikkona Autonovon maahantuontikunnostamossa Herttoniemessä. Se oli urakkatyötä. Tehtäväni oli asentaa Fiateihin muun muassa roiskeläpät ja radiohäiriönpoistajat sekä tehdä muutamia muita ”säätöjä”, muistaakseni yhteensä 7–10 työvaihetta autoa kohti.

Tuottavin malli oli Fiat 127, jonka pystyi tekemään parissakymmenessä minuutissa laadusta tinkimättä, vaikka ohjeaika oli 1,07 tuntia. Turhien askelten välttäminen oli tehokkuuden A ja O. Pyrin sarjatyöhön siten, että useampi sama malli olisi peräkkäin ja kaikki tarvittavat työkalut ja osat olivat mukana. Pari kuukautta jaksoi huhkia tehokkaasti ja samalla ”kusettaa” urakat.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos päättyy

Fiatista Seatiin

Italiassa valmistetun Fiat 127:n rinnalla myytiin Espanjassa valmistettua Seat 127 -mallia Fiatina. Jälkimmäinen oli viimeistelyltään heikompi. Autoa työn alle otettaessa oli tärkeä tietää, oliko kyseessä Fiat 127 kiinteillä vai säädettävillä etuistuinten selkänojilla ja oliko autossa pieni tavaratilan kansi vai iso, täysikokoinen takaluukku. Näistä varuste-eroista tuli jo neljä erilaista yhdistelmää.

Luokkaa suurempi Fiat 128 oli hankala tapaus ja hidas kunnostettava. Moottoritila oli ahdas ja virranjakaja alhaalla, joten häiriönpoistajien asentaminen oli vaikeaa kädet verillä -hommaa. 128:n ohjeaika oli 1,20 tuntia eikä lyönyt leiville yhtä hyvin kuin 127:n kunnostaminen. Siksi ensisijaisesti valitsin kunnostuslinjalle 127:n aina kun mahdollista.

Reiät mönjän sekaan

Kuraläpät asennettiin maan pinnalla, nosturia ei käytetty. Reikien poraaminen kuraläppien pop-niittejä varten oli tarkkaa puuhaa, sillä autot tulivat kunnostamoon suoraan maahantuojan tekemästä täydentävästä ruoste-estokäsittelystä. Käsittelylaitos sijaitsi samalla tontilla. Lokasuojista pursuava ruoste-estomönjä vaati poraajalta tarkkaa tähtäystä ja voimakasta kättä lipsujen välttämiseksi.

Joskus edellinen työasema meni tukkoon, eivätkä poran paineilmaletkut yltäneet pihalla kovin pitkälle. Silloin kannatti ottaa työn alle vaikkapa Fiat-umpikuorma-auto, jossa oli askaretta ohjeajan mukaan muistaakseni viideksi–kuudeksi tunniksi. Umpikuorma-autoihin asennettiin muun muassa takapuskuri.

Lancioitakin nähtiin

Toisinaan Autonovon maahantuontikunnostamossa vilahti myös Lancia-henkilöautoja: Beta Berlina, kaunis ja urheilullinen Beta Coupé sekä monikäyttöinen Beta HPE isolla takaluukulla. Beta HPE oli tavallaan yksi matalien ”Shooting Brake” -farmarien edelläkävijä.

Autonovo toimi Lancian maahantuojana vuosina 1973–1977. Kovin kannattavaa ei toiminta ollut, sillä paras myyntivuosi oli 1975, jolloin merkkiä rekisteröitiin 125 kappaletta. Suomessa rekisteröitiin koko 1970-luvun aikana vain 349 Lancia-henkilöautoa, eikä merkki yltänyt 25 eniten myydyn automerkin tilastoon minään vuonna.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos päättyy

Muihin hommiin

Sekä kuskin että asentajan hommat olivat 1970-luvun puolessa välissä hyvin palkattuja, kuskin työ pitkien työaikojen ja asentajan työ urakkapalkan ansiosta. Kun alkuvuodesta 1978 menin ekonomina koulutusta vastaavaan täyspäivätyöhön Autonovoon, palkka oli sama kuin kesähommissa muutama vuosi aikaisemmin. Ajattelin, eikö koulutuksesta ole mitään hyötyä.

Ei siis ihme, että vaihdoin firmaa jo saman vuoden syksyllä, kun Korpivaaralla oli Toyota-henkilöautojen tuotepäällikön paikka avoinna. Siis sinne!

Teksti: Timo Turkula Kuvat: Timo Turkulan arkisto Arkistokuvien jälkikäsittely: Aake Kinnunen