Sokkotreffeillä – kirjaimellisesti sokeiden ylläpitämässä ravintolassa

On jännää, miten makuaisti korostuu, kun ei näe edessä lautasella olevaa annosta.

Tunne on erikoinen. Tarjoilija johdattaa minut ja paremman puoliskoni kahden paksun samettiverhon taakse ruokasaliin. On pilkkopimeää; aivan kuin olisimme kävelleet seinään. Mistään ei kajasta edes pientä valonpilkahdusta. Mielen täyttää täysin tahtomatta primitiivinen varovaisuus.

Se haihtuu kuitenkin heti. Huoneen täyttää puheensorina, varovaisesti helähtävä nauru ja lautasiin osuvat aterimet – sekä hyvä ruoan tuoksu. Tarjoilija, Margaret, opastaa meidät varmoin askelin pöytäämme. Etenemme vähän letkajenkan tapaan. Margaret menee edellä, minä seuraan häntä kädet hänen harteillaan ja puolisoni tulee puolestaan minun perässäni kädet minut harteillani.

Istuimme alas hieman hapuillen. Näin parisenkymmentä vuotta yhdessä ollut pariskuntakin pääsee viettämään vielä sokkotreffejä…

Sokkoleikkejä

Olemme zürichiläisessä ravintolassa, jolla on hauskan osuva nimi: Blindekuh. Suomeksi siis sokkoleikki, vaikka voi sen sokeaksi lehmäksikin ymmärtää.

Kaikki tarjoilijat ovat sokeita, joten pimeä ruokasali ei ole heille outo työympäristö. Se avaa kuitenkin meidän muiden silmät nopeasti ja konkreettisesti siihen, miltä sokeus mahtaa tuntua.

Olen tilannut etukäteen yllätysmenyyn. Luvassa on siis alkuruoka, pääruoka ja jälkiruoka – mutta minulla ei ole aavistustakaan, mitä eteen tuodaan.

Ruokajuomaksi riittää vesi. Löydän kannun pöydältä hapuillen ja kaadan siitä viisasten juomaa laseihimme. Käytän mittatikkuna lasin sisäpuolelle jättämääni sormea. Kun sormi kastuu, lasissa on riittävästi vettä.

Kuulostelen ympäristön ääniä. Oikealla puolellamme taitaa istua nuorehko pariskunta. Jossain vasemmalla on isompi ja melko äänekäs seurue. Ravintola tuntuu täydeltä. Blindekuh avattiin Zürichiin syksyllä 1999, ja sen suosio jatkuu vuodesta toiseen. Ravintolan on perustanut sveitsiläinen sokeiden yhteisö ja se toimii paitsi näkevillä näköalaa avartavana kokemuksena myös sokeita työllistävänä yrityksenä.

Suosittu vuodesta toiseen

Ravintolan jatkuvan suosion vuoksi pöytä pitää varata etukäteen. Salissa on tilaa 70 ruokailijalle, ja paikka on avoinna sekä lounas- että illallisaikaan. Ennen pimeäksi ravintolaksi muuttumista tämä rakennus toimi kirkkona.
Toinen tarjoilija, Elisabeth ,tuo ensin meille kokin terveiset: vähän leipää ja sen kylkeen maustettua tuorejuustoa. Tämä ensimmäinen makupala on helppo tunnistaa näkemättäkin.

Seuraavaksi Elisabeth tuo alkuruoan. Tunnustelen lautasen reunat, ja tökkään sen keskelle haarukalla. Haarukka painuu puolipehmeään massaan. Veistä ei tarvita. Kaapaisen ruokaa haarukkaan ja vien sen suuhuni. Huomio kiinnittyy ensin ruoan rakeiseen rakenteeseen. Tartaria. Maku ei ole kuitenkaan jauhettua raakaa lihaa. Tämä on kalaa, lihaisaa mutta kalaa kuitenkin. Myös wasabi maistuu. Makukokemus on intensiivisempi kuin tavallisesti. Tonnikalaa? Kyllä, varmasti. (väärin, myöhemmin tiedän syöneeni lohitartaria)

Ruolla ei saisi leikkiä…

Pääruoka tulee eteeni. Elisabeth varoittaa kuumasta lautasesta. Kuljetan haarukkaa pitkin lautasta. Nyt edessä on jotain kiinteämpää, tuoksusta päätellen lihaa. Sen ympärillä on jotakin muuta. Leikkaan lihaa, ja vien palasen suuhuni. Mureaa, hyvin valmistettua. Näin on pakko olla jo käytännön syistä; teräviä pihviveitsiä ei sokkona säheltävien ruokailijoiden käteen anneta.

Ruoan maku on vahva, samoin yrttikastikkeen. Rosmariini maistuu selvimmin. Liha voisi olla riistaa… (ei vaan nautaa) Kaavin lihan ympäriltä lisukkeita. Grillattuja kasviksia, ainakin porkkanaa, paprikaa, kesäkurpitsaa ja tomaattia. (oikein) Ja ööö, hmmm… Ei risottoa, tekstuuri on erilainen. Luultavasti orzo-pastaa eli risonia. (oikein)

Annos on iso, se selviää pelkän haarukan kanssa. Ruoka on todella maittavaa, mutta annoksen loppuun syöminen on pieni haaste. Kuljetan haarukkaa ja veistä lautasella niin kauan kunnes mitään ei löydy.

Viimeisenä vuorossa on jälkiruoka. Jäätelöä. (oikein) Sen seassa on joku ovela hedelmäinen ja makeahko kastike. Maut pyörivät suussani, ja sanat kielen päässä. En osaa silti eritellä kokonaisuudesta yksittäisiä aineosia. Annan myös puolisoni maistaa. Hän veikkaa annoksesta löytyvä ainakin kirsikoita. (väärin)

Jatkan arvailua, mutten millään saa muodostettua tutuista mauista sanoja. Tunne on raivostuttava. Myöhemmin luen syöneeni vaniliajäätelöä, jossa on raparperivadelmakastike sekä hunajaa. Niinpä tietysti. Hunaja tuntuu luontevalta, mutta akaasiasta tehdyssä hunajassa on omanlaisensa vahva maku.

Kruunaan aterian vielä espressolla. Sokeri löytää tiensä kuppiin käsikopelolla, ja kahvimaito on onneksi annosteltu valmiiksi pieneen muovipakkaukseen.

Lopussa kiitos seisoo

Kun olemme valmiit, huudamme Elisabethia. Hän tulee ja etenemme taas letkajenkassa ulos pimeästä ruokasalista valaistuun vastaanottoon. Valot iskevät kirkkaana vastaan puolentoista tunnin säkkipimeyden jälkeen. On pakko räpytellä silmiä.

Parempi puoliskoni oli illallisen jälkeen selvästi helpottunut, hänelle pimeässä syöminen oli isompi kynnys kuin minulle. Hän ei myöskään pystynyt syömään aivan oikeasti sokkona, vaan hän tilasi listalta etukäteen haluamansa annokset. Suurin pelko oli kuitenkin vain se, että jos eteen tulee lihaa, hän ei näe sitä, kuinka paljon siinä on läskiä.
Kokemus on ollut hieno, ja sitä voi suositella ehdottomasti. Blindekuh-ravintoloita on Sveitsissä kaksi: Zürichissä ja Baselissa.

Ravintolan idea on myös kopioitu muualle; mm. Amsterdamiin, Lontooseen, New Yorkiin, Pariisiin, Pekingiin ja Vancouveriin.Lisätietoa www.blindekuh.ch

Teksti ja kuva: Vesa Eskola