Koeajo: reilua retroilua – Fiat Tipo

Fiat Tipo tarjoaa vanhan mallinimen ohella perinteisiä fiatismeja, niin hyvässä kuin pahassakin. Hyvää: sisätilat, moottorin alavääntö. Huonoa: tunnoton ohjaus, jousituksen pintavärinät.

Fiat on aina osannut tehdä hyviä pikkuautoja, mutta suuremmissa segmenteissä on ollut takkuisempaa – erityisesti Suomessa. Alemmassa keskiluokassa läpimurtoa ovat vuorollaan yrittäneet Fiat 128:n jälkeläiset Ritmo, Tipo, Bravo/Brava, Stilo sekä Bravo… Ja nyt nimenä on jälleen kerran Fiat Tipo.

Yhteisiä erottautumiskeinoja kilpailijoihin ovat olleet ainakin väljät sisätilat ja kohtuullinen hinnoittelu, mutta se jokin, mikä olisi nostanut nämä Fiatit luokkansa huipulle, on puuttunut. Uusi Tipokin näyttäisi luottavan samoihin perinneaineksiin.

Halpa? Varauksin.

Retronimellä kaupataan paljon autoa vähällä rahalla – tai siltä aluksi vaikuttaa. Tipon alkaen-malli eli ahtamaton 1,4 litran 95-hevosvoimainen irtoaa kaupasta 16 913 eurolla: tähän ei pysty yksikään toinen saman luokan auto.

Jos tuon version vaatimatonta 127 newtonmetrin vääntömomenttia tahtoo piristää ahtimella (1.4 T-jet, 120 hv ja 215 Nm), venyy lähtöhinta jo 18 945 euroon, jolloin muun muassa Seat Leon alkaa ahdistella Tipoa niin euro- kuin voimapuolellakin.

Ja kun koeajoon otetaan vielä paremmin varustettu versio (21 934 euroa) ja suurustetaan sitä yli neljän tonnin lisävarusteilla, hintaetu katoaa miltei olemattomiin, ja yhtäkkiä vastassa onkin miltei koko kilpailijakenttä.

Huokea? Paikoitellen.

Tipon ulkoinen olemus miellyttää. Leveä, graafisia kuvioita syönyt jäähdyttimen hymy on erityisen persoonallinen. Muuten muodot ovat konstailemattomat.

Sisällä sama linja jatkuu. Katkaisimet ovat selkeitä ja käyttö mutkatonta. Koeajoautossa ollut kosketusnäyttö oli tosin aika pieni, ja istuinlämmittimien nappulat vaihdekepin edessä halvan tuntuiset.

Pitkäliikkeiset kytkin ja vaihteensiirto aiheuttavat ajoasennon etsijälle lisätoimenpiteitä, mitä portaallinen selkänojan kaltevuussäätö ei helpota. Lopulta hyvä olo löytyy, ja vaihteet lupsahtavat lokosiinsa sittenkin sutjakkaasti.

Taajamassa Tipo ylittää tämänkokoisen auton vähimmäisvaatimukset: se on riittävän näppärä, seurailee ohjausliikkeitä toivotusti ja vetää tyhjäkäynnin yläpuolelta väkivahvasti.

Maantiellä kritiikkiä saa keskialueeltaan keinotekoinen ohjaus, joka heikentää suuntavakavuutta – kuten yllättävän kärkäs uraherkkyyskin. Pidempään ajettaessa rasittavat myös tienpinnasta välittyvät värinät. Isommissa kuopissa jousitus on jo paremmin tehtäviensä tasalla, eikä ylimääräisiä kolinoita juuri kuulu.

Mahtuuko? Hyvin.

Tilapuolella ei tarvitse pettyä. Jopa 190-senttinen matkustaja mahtuu helposti toisen samanmittaisen taakse, ja vain laimeasti muotoiltuun takapenkkiin kaipaisi lisää muotoja.

Syvässä tavaratilassa ei ole valittamista, jos ei huomioi suksiluukun ja kahteen tasoon asettuvan välipohjan puutetta. Lisää tilaa jakaa farmarimalli STW tuhannen euron lisähintaan.

Kaikkiaan Tipo ei tuo luokkaansa juuri mitään uutta tai erikoista. Arkiautona se ajaa asiansa, mutta niin ajavat lukuisat kilpailijatkin. Jos ei tyydy siihen alussa mainittuun karvalakkimalliin, ainoaksi eduksi vaikuttaa jäävän auton italialaisperimä.

Teksti: Jussi Saarinen Kuvat: Roman Razinkov

Lisätietoja: www.fiat.fi/fi/tipo/