Ensikertalaisena Circuit Racingin SM-kisoissa – Motorsport tarjoaa isoja tunteita

Mitä tapahtuu, kun rataharrastaja osallistuu ratamoottoripyöräilyn SM-kisoihin?

Puuskutan raskaasti kypäräni sisällä. Visiirini sisäpinnassa helmeilee hengityshöyryä, vaikka ilma on kuiva ja lämmin ja kypärässä on huurteenestokalvo. Istun Yamaha R7:n satulassa ja katson edessä olevien kuljettajien selkämyksiä. Nostan moottorin kierrokset 7000 tuntumaan ja odotan. Sydämeni hakkaa kiivaasti, ja älykello tulkitsee käynnissä olevan urheilusuoritus. Oikeasti istun paikallani lähtöruudukossa.

Punaiset valot sammuvat ja päästän kytkimen ylös. Yamahan karjaisu yltyy ja ensimmäinen vaihde menee rajoittajalle alle sekunnissa. Lataan seuraavat kolme pykälää sisään joukon jatkoksi, kunnes on aika siirtyä jarrulle. Edessäni mutkittelee pyöräjono, jonka keula karkaa pian tavoittamattomiin. Kolme viimeistä pyörää näkyvät edelleen edessäni, mutta kisajännitys ja hidas vauhtini saa ne katoamaan pian sadan metrin päähän.

Olen juuri startannut elämäni ensimmäiseen Circuit Racing -osakilpailuun Virtasalmen Motoparkissa. Tavoittelen Yamaha R7 Cup -sarjan SM-pisteitä, mutta realistista mahdollisuutta moisiin ei ole. Kärki menee menojaan, ja itse asiassa peräkin. Mutta siitä viis, allani on kilpuri ja olen juuri ajamassa elävän yleisön edessä. Podium ei ole edes tavoitteena.

Palataanpa hieman taaksepäin. Minulle on tarjoutunut mahdollisuus osallistua Circuit Racingin SM-osakilpailuun Yamaha R7 Cupissa. Paikan tarjoaa IPR Moto racing, joka on vahvasti mukana Yamaha R7:n ympärille rakennetussa ratasarjassa. Minulle lainaan tuleva pyörä on IPR:n oma, ja toinen tallin kahdesta R7:sta. Lisäksi kalustoon kuuluu tänä viikonloppuna Superbike-luokkaan osallistuvan Eemeli Lahden ajama Yamaha R1.

Yamaha R7 Cup –sarjan ajatuksena on olla matalan kynnyksen ratasarja, johon osallistuminen ei maksa kymppitonneja kaluston tai osallistumisen suhteen. Sarjassa ajetaan siis vain yhdellä pyörämallilla. Se on Yamaha R7, joka on japanilaisvalmistajan kaksisylinterisen CP2-moottorin ympärille rakennettu ratapyörä.

Kyseessä ei ole se kaikkein tyypillisin ratapyörän voimanlähde. Pääsääntöisesti ratakilpurit ovat luottaneet nelisylinteriseen voimanlähteeseen, mutta on mukana toki kolmesylinterisiä, ja muutamia twinejäkin. Yamahan moottori on peräisin Ténéréstä ja MT-07:sta, joihin se sopii mainiosti. Tehoa vakiomoottorissa on 73 hevosvoimaa, mutta kilpuriksi rakennetussa pyörässä saattaa putkiston ansiosta olla lähes 80 hevosvoimaa. Se ei ole paljon, etenkin jos verrokkina käyttää tonniluokan kilpureita. Esimerkiksi MotoGP-pyörien tehoreservi pyörii 250 hevosvoiman tienoilla.

Vaikka tehoa ei ole rajusti, on kyseessä varsin suorituskykyinen moottoripyörä. Motoparkin ratakierros kestää osaavan kuskin alla reilut puolitoista minuuttia, joten mikään heittopussi Yamaha ei ole. Toki eroa tonniseen Superbikeen kertyy melkoisesti, etenkin suorilla. Mutta oikeasti ratakierroksen nopeus perustuu mutkanopeuteen, ei suorilla luukuttamiseen.

Aivan vakiokuntoisena R7 ei radalla mene, sillä muutamat muutokset takaavat sen sopivuuden kisakäyttöön. Hieman tukkoista vakiomoottoria on piristetty Akrapovicin putkistolla, katteet ovat kilpailemiseen paremmin sopivat, valot ja vilkut on poistettu, samoin ABS-järjestelmä. Pyörässä on myös pikamallin tankinkorkki ja avainlukko on vaihdettu yksinkertaisempaan painikkeeseen. Myös jalkatapit ovat säädettävät, ja vaihdekaavio käännetty. Muutokset ovat kuitenkin varsin maltillisia. Renkaatkin ovat slicksien sijaan katulailliset Michelin Power Cup 2:t.

Ensitreeni lannistaa

Circuit racingin ensimmäinen SM-osakilpailu ajetaan Virtasalmella sijaitsevalla Motoparkin radalla. Kisaviikonloppu on kolmipäiväinen, joista ensimmäinen pitää sisällään vapaata harjoittelua. Treenivetoja on hieman luokasta riippuen kolmesta neljään. Jokainen luokka ajaa radalla vartin verran kerrallaan, eli yhteensä treeniaikaa on kolmesta vartista tuntiin.

Ensimmäinen treenikerta on samalla ensimmäinen kosketus kisapyöränä toimivaan R7:ään, ja ylipäänsä mihinkään kilpuriksi luokiteltavaan ratapyörään. Olen ajanut vakiokuntoisella Yamaha R7:lla samaisella radalla pari vuotta aiemmin, mutta lehteä varten tapahtuva koeajo on hieman toisenlainen kuin mahdollisimman nopeaan kierrosaikaan tähtäävä treeni.

Starttaan ensimmäiselle treenisessiolleni hieman ennen puolta päivää perjantaina. Keli on kesäisen lämmin ja pelkkä nahkapuvun pukeminen päälle saa hien pintaan. Ajaminen radalla harrastelijapohjalta on jo valmiiksi kuumottavaa, mutta erityisen jännittävää se on, kun paikalla on katsomassa iso joukko talliporukkaa ja muuta yleisöä. Luon itselleni paineita, joissa ei ole mitään järkeä.

Etukäteen yksi suuri pohdinnan aihe oli se, etten ole koskaan ajanut käännetyllä vaihdekaaviolla. Perinteisesti toimiva vaihdelaatikko on Yamahan tapauksessa laitettu toimimaan juuri päinvastoin. Kun isommat vaihteet vaihdetaan yleensä nostamalla vaihdevipua jalalla ylös, tehdään kilpurilla päinvastoin. Isommat vaihteet potkitaan alas ja pienemmät ylös. Luvassa on siis lukuisia vaihdemissejä. Ensimmäinen niistä tulee heti varikolla, sillä lyön pilttuusta lähtiessäni sisään kakkosvaihteen. Tämähän alkoi kivasti.

Motoparkin rata on minulle tuttu, joten aivan avuton linnunpoikanen en koe olevani. Ratakierroksia on takana täällä alle sata, mutta muistan radan mutka suunnilleen ulkoa. Edellisen kerran olen ollut Virtasalmella ajamassa parin vuotta sitten. Tälle kesälle ei ole ratakierroksia tullut muutenkaan kuin pari. Lähtökohdat eivät siis ole kaikkein parhaat, mutta intoa riittää senkin edestä.

Ensimmäinen treeni on raskas, sillä pyörä on uusi ja olen tottunut ajamaan radalla pääasiassa nakupyörillä. Ne poikkeavat ajoergonomialtaan melkoisesti ratakilpureista, sillä nyt ajoasento nojaa huomattavasti enemmän eteen. Tämä tarkoittaa sitä, että niskat ovat koetuksella, koska päätä joutuu nostamaan normaalia enemmän eteen nähdäkseen. Onneksi Yamaha on yllättävän tilava ratapyörä, ja ajoasennosta saa muokattua mukavan.

Takana on vartti ajoa uudelle pyörällä ja huomaan, että kisaviikonloppuna on paljon opeteltavaa. Vaihdemissejä tulee lukuisia, sillä mutkaan tultaessa vaihdan vahingossa isommalle vaihteelle. Jos kolmosella ajettavassa mutkassa on vitonen askissa, ei vajaatehoinen pyörä varsinaisesti hyökkää kohti apexia, eli optimaalista ajolinjan paikkaa.

Ammattilaiset suorittavat vahvasti

Toinen treenirundi koittaa parin tunnin päästä. Tauon aikana voin käydä katsomassa miten ammattilaiset suorittavat ajoaan. Samassa tallissa kanssani ajaa tulevan viikonlopun potentiaalisesti nopein kuljettaja. Eemeli Lahti on ammattimoottoripyöräilijä, joka nuoresta iästään huolimatta on ehtinyt touhuta kaksipyöräisten kanssa jo hyvän tovin. Taustalla on katurataa, circuit racingia, enduroa ja crossia. Jos laitteessa on kaksi pyörää, Eemeli osaa ajaa sitä kovaa.

27-vuotias Lahti ajaa tällä kaudella Endurancen MM-sarjaa maailmalla. Kalenterissa on kuitenkin sen verran tilaa, että miehen on tarkoitus osallistua ainakin muutamaan SM-sarjan osakilpailuun kuninkuusluokassa, eli Superbikeissa. Katselen Eemelin edesottamuksia radalla, ja ihmettelen miten mies voi hallita yli 200-heppaista muoviluotia tällä tavalla. Hävettää edes ajatella miltä oma ajamiseni näyttää.

Starttaan toiseen treeniin hieman pienemmällä jännityksellä, sillä tiedän jo mitä on luvassa. Olen edelleenkin täysi vastaantulija, mutta ajattelen kiristäväni vauhtiani edes hieman. Päivän toisen treenin tuloksena aikani paranee aamun vedosta, mutta ei sillä vielä juhlita. Saan kellotettua ajan 1:49, joka on heikko jopa omaan tasooni verrattuna. Mutta sellaista se on. Sekunnit eivät tule ilmaiseksi. Katselen vanhoja rata-aikojani puhelimeni data-applikaatiosta, ja siellä paras aikanani Motoparkissa on toissa kesänä kellotettu 1:44,8. En tiedä mikä pyörä allani ollut, mutta muistelisin, että kyseessä on KTM SuperDuke 1290. Supernakussa on tehoa 180 hevosvoimaa, eli 100 hepoa enemmän kuin nyt alla olevassa Yamahassa.

Huomaan, että alan väsyä iltapäivää kohti mentäessä. Psyykkinen puoli on raskaampaa kuin fyysinen, ja huomaan miettiväni jatkuvasti ajamista. Samalla mieleen hiipii pieni pelko siitä, että kilpailemisessa saattaa kokemattomalle käydä huonosti. Jos kaadun, on edessä sairasloma tai pahempaa. Katselen eilisen treenipäivässä kaatuneen kisakuskin keltaista pyörää. Kuljettaja otti kunnon ilmalennot ja päätyi kiidätettäväksi helikopterilla lasarettiin Kuopioon. Ei kuulosta kivalta.

Päivän kolmanteen treeniin ajattelen ottavani uuden lähestymiskulman: jätän jarrutuksen myöhemmäksi, ja ajan mutkia hieman pienemmällä vaihteella. Eli toisin sanoen hämmennän vaihdelaatikkoa vieläkin tiheämpään ja yritän sitä kautta saada arvokkaita kymmenyksiä pois ajasta. Strategia osoittautuu vääräksi, sillä aikani huononee. Huomaan, että niskani ovat todella poikki, enkä enää jaksa kannatella päätäni kunnolla. Tämä ei lupaa kovin hyvää, sillä viikonloppu on vasta alkamassa. Ja vielä olisi edessä kuljettajatutkinnon suorittaminen.

Kisaviikonloppuna paikalle on saapunut itseni lisäksi kolme muuta ensikertalaista. Osallistumme illalla kuljettajatutkinnon teoriaosuuteen, sillä kuka tahansa ei voi osallistua kisaan vain ilmaantumalla paikalle. Käymme läpi parin tunnin kalvosulkeiset, joiden aikana huomaan, että niskani ovat todella poikki. Nojaan päätä käsiini, jotta jaksan istua luennon ajan. En muista, että olisin hetkeen ollut yhtä väsynyt sekä fyysisesti että henkisesti.

Kun pääsemme majoitukseen, painun suoraa päätä saunaan ja siitä nukkumaan. Kello on juuri ja juuri kymmenen, mutta nukkumatti korjaa sadon. Hion yön aikana ajotekniikkaa unissani. Ehkä tästä on jotain hyötyä ja niskatkin ovat aamuun mennessä rauhoittuneet.

Buranaa ja Ice Poweria koneeseen

Aamulla tilanne on niskojen suhteen parempi. Kylmägeeli on särkylääke ovat jyllänneet pahimman jumin pois ja verryttely herättelee niskat parempaan kuosiin. On lauantaiaamu ja edessä on elämäni ensimmäinen kisastartti. Sitä ennen pääsemme kuitenkin kellottamaan ensimmäisen virallisen kierrosajan aika-ajoissa. Kello pysähtyy aikaan 1:46 ja risat. Tuloksena on luokan yhdeksäs sija. Eli kympin sakissa ollaan. Yhtään hohdetta ei himmennä se, että osallistujia luokassa on yhteensä yhdeksän.

Viikonlopun ensimmäinen kisa starttaa klo 14:40 ja varikon portilla on oltava 14:39-14:40 välisenä aikana. Jos tuohon minuutin välikköön ei ehdi, saattaa kisa jäädä välistä. Tilanteessa on siis oltava tarkkana, mutta minulle homma ei ole ongelma. Käytännössä ihan vain siksi, että pääsen ajamaan kisani IPR Moto Racingin tallihenkilökunnan vahtiessa touhujani. Minua muistutetaan milloin ajopuku kannattaa vetää päälle, milloin treeni ja kisa alkavat ja mitä missäkin tilanteessa on tehtävä. Tältä MotoGP-kuskeistakin mahtaa tuntua. Paineet vain ovat kovemmat.

Menen varikkoportista sisään ja ajan suoraan tutustumiskierrokselle. Ajatuksena on virkistää muistia siitä, missä taas ajellaan. Tai katsella olosuhteita, jos rata olisi vaikkapa sateen jäljiltä vielä osittain märkä. Tänään sateen uhkaa ei ole, sillä aurinko helottaa täydeltä taivaalta. Ajan tutustumiskierroksen, mutta en oikein tiedä onko tarkoitus ajaa täysillä vai madellen. Vaihtelen näiden kahden ajotavan välillä ja nauran tietämättömyydelleni.

Tutustumiskierroksen jälkeen on luvassa lämmittely, johon startataan lähtöruudukosta. Osa kuskeista ottaa kisalähdön omaisen startin, mutta osa lähtee verkkaisesti liikkeelle. Itse teen jotain siltä väliltä, sillä en ole muistanut tehdä ainoatakaan starttitreeniä viikonlopun aikana radalla. En ole tainnut koskaan lähteä pyörälläni ilman launch controlia vauhdikkaasti.

Lämppäkierros sujuu hyvin ja pahin jännitys on tiessään. Vielä on edessä itse kisastartti, joka on toki päivän kuumottavin tilanne. Se sujuu ennakko-olettamuksista huolimatta hyvin, ja pääsen joukon jatkoksi ensimmäiseen mutkaan. Periaatteessa olisin voinut ajella parin kuljettajan rinnalle ja jopa ohi, mutta koen sen täysin turhaksi, sillä porukan hitaammatkin ovat minua pari sekuntia nopeampia per kierros. Tyydyn tarkkailemaan tilannetta perältä.

Ajelen muun joukon tuntumassa pari kierrosta, mutta sitten porukka alkaa mennä menojaan. Tai oikeamminkin kärki. Pysyttelen kohtuullisen hyvin hitaamman joukon tuntumassa, sillä vauhti alkaa hiljalleen kasvaa mitä pidemmälle kisa etenee. 3,5 kilometrin mittaisella radalla ajetaan Yamaha R7 -luokassa 9 kierrosta, jonka aikana kisan kärkikuljettaja Kenny Koskinen ohittaa minut kierroksella. Se tapahtuu noin 20 metriä ennen maaliviivaa, mikä toki hävettää hieman. Paras kierrosaikani oli 1:46,6, mikä ei tyydytä lainkaan. En onnistunut kiristämään tahtiani aika-ajoon verrattuna.  

Olen yhdeksän ratakierroksen jälkeen yllättävän puhki, eikä sykkeeni juuri laske koko kisan aikana. Käytännössä se pysyttelee pitkälti samalla tasolla kuin starttiviivalla istuessani. Jännitys nostaa sykkeen korkealle, eikä fyysinen suoritus edesauta sen laskeutumista normaalimmalle tasolle. Ilmiö tuntuu olevan tuttu myös monelle muulle kuljettajalle, kuten tiimikaveri Eemeli Lahdelle.

Lauantain kisa on ohi ajoissa, ja suuntaamme tällä kertaa mökille hieman aiemmin kuin edellisenä iltana. Päivä on ollut raskas, mutta ei mitään verrattuna edellispäivän rytistykseen. Uni korjaa satoaan jälleen klo 23, mikä on vähintään pari tuntia normaalia unirytmiäni aiemmin. Motorsport on väsyttävää puuhaa.

Uusilla eväillä kohti toista starttia

Sunnuntaina edessä on viikonlopun toinen kisa. Tavoitteet toisella startille ovat selvät: ajan parantaminen ja vauhdin kiriminen koko kisassa niin, että kisan voittava kuski ei tällä kertaa ehdi ohittamaan minua kierroksella. Se ei kuulosta paljolta, mutta vaatii silti tekemistä. Tälle päivälle strategiani on selvä: jarrutan myöhemmin ja voimakkaammin, kerään suorilla enemmän vauhtia hilaamalla persettä kohti takakatetta. Lisäksi liikun enemmän, jotta saan painopisteen optimaalisemmaksi mutkissa. Eli käytännössä nojaan enemmän mutkaa kohti.

Otan tavoitteekseni parantaa edellisen päivän kierrosaikaa sekunnilla per kierros. Kelloon pitäisi siis piirtyä 1:45. Lähden tavoittelemaan nopeampaa aikaa aamun warm-upissa. Lähden matkaan hyvällä itseluottamuksella, mutta pian huomaan, että aamiainen oli liian tukeva ja liian myöhään nautittu. Hissipoika on aikeissa nousta kurkkuun viidennen kierroksen kohdalla, joten päätän palata varikolle. Eihän tämä hyvältä vaikuta, mutta päätän ladata kisaan kaikki paukut.

Keskustelemme varikkomiesten kanssa strategiasta ja tavoitteista. Heistä asettamani tavoitteet kuulostavat hyvältä, ja käymme läpi, miten aikani kehitys kirjataan varikkosuoralla olevaan tauluun. Taululla minulle on tarkoitus viestiä kierrosaikani kehityksestä. Suunnitelma on selvä, enää se pitää toteuttaa. Aistin pientä epäuskoisuutta siitä, että aikani paranisi, sillä päivän lämmittelyajossa homma meni täysin sekaisin. Se hävettää edelleen.

Startti ei jännitä tällä kerralla läheskään yhtä paljon kuin edellisenä päivänä. Saan suunnilleen samanlaisen lähdön kuin edellisenä päivänä ja pääsen hyvin muun porukan kantaan. Kärki menee jälleen menojaan, sillä minulla on hankaluuksia saada ajoani käyntiin. Osa tästä saattaa johtua sitä, että olen tottunut siihen, etteivät renkaat pidä parilla ensimmäisellä kerralla optimaalisesti. Nyt tätä ongelmaa ei ole, sillä renkaat muhivat lämmittimissä koko päivän ajan.

Kolmannella kierroksella ajaminen alkaa sujua. Tavoiteaikani 1:45 alittuu heti, sillä tauluun kirjataan 1:44,8. Fiilis nousee kypärän sisällä kattoon. Huh, tekniikkani puri ja ajamiseen tekemät muokkaukset alkavat tuottaa tulosta. Seuraavalla kierroksella aika vedellään muotoon 1:44,6. Sitä seuraavalla jo 1:44,2. Tuntuu, että lennän radalla, vaikka ajan tällä hetkellä samaa vauhtia peränpitäjäjoukon kanssa. Uskallan luottaa pyörään, jarruttaa myöhemmin ja liikkua enemmän. Jopa polvipalat raahaavat maata osassa mutkista, mitä ei ole kovin usein tapahtunut.

Viimeisten kierrosten aikana endorfiinit alkavat korvata adrenaliinin ja syrjäyttää jännityksen. Huomaan nauravani ääneen, kun laitan peliin kaiken tämänhetkisen ajotaitoni. Tuntuu, että alan saamaan homman jujusta hiljalleen kiinni. Tällä kertaa pulssini kohoaa siksi, että annan fyysisesti kaikkeni. Pusken mutkissa kovempaa ja pyrin jarruttamaan voimakkaammin. Ajotyyli on kuluttavampaa, mutta myös palkitsevampaa. Niin kellosta katsottuna kuin fiiliksen kannalta.

Saan tällä kertaa ajaa täydet yhdeksän kierrosta, sillä kisan voittaja ei saa minua kierroksella kiinni. Fiilis on uskomaton, sillä tällä kertaa ruutulippu heiluu virallisesti yhdeksännen kierroksen jälkeen. Tunne on kaikin puolin huumaava, sillä olen alittanut itselleni asettamat odotukset. Vaikka takaraivossa kolkuttelee se, että olen kisan viimeinen, sillä ei ole mitään merkitystä. Olen juuri saavuttanut 14 SM-pistettä. Pisteet tulevat minulle yllätyksenä, sillä jumbosijoista harvemmin palkintoja jaellaan.

Kisan jälkeen olo on suorastaan euforinen. Rata-ajo on intensiivistä, ja vaikka vauhti ei monellakaan mittarilla ole kovaa, on se itselleni tilanne, joka vaatii täydellistä keskittymistä. Siksi jännityksen ja keskittymisen purkautuminen vapauttaa sellaisen määrän mielihyvähormonia, että tuntuu kuin olisin nousuhumalassa. Tunne on vain parempi kuin nousukänni. Tätä on saatava lisää.