Unohduksen tie – Suomen hiljaisinta tietä etsimässä

Suomalainen maantieverkko kattaa niin ruuhkaväyliä kuin hiljaisia kyläteitäkin. Tämä on kertomus yhden hiljaisimman tieosuuden etsinnästä.

Etelän arkisten ja tuttujen ruuhkaväylien jälkeen on syytä etsiä Suomen hiljaisinta tietä.

Matka jatkuukin pohjoiseen, pois valtaväyliltä, ja kolmi- ja nelinumeroisille tieosuuksille. Täällä liikennemäärät vaihtelevat paristasadasta pariintuhanteen ajoneuvoon päivässä. Katuvaloista ei ole apua kuin taajamakeskittymien kohdalla, ja kymmenien minuuttien ajaminen ilman muuta liikennettä luo tunteen yksin olemisesta.

Valtatietä maltillisempi talvikunnossapito näkyy myös urina ja polanteina. Mutkissa näkee jäljistä, että tähän aikaan vuodesta ajolinjat ovat paikoin luovia, luottaen vastaantulijoiden puuttumiseen.

Viisi autoa päivässä

Seuraavana aamuna matka jatkuu siitä, mihin yöllä jäätiin. Jopa keli on säilynyt nollan tuntumassa, eikä pilvipeitteessä näy vieläkään aukkoja. Harmauden kruunaa aamiaiseksi keräilty pettymysten hatsapuri paikallisen marketin paistopisteestä.

Matkanteko sujuu kuitenkin hiukan joutuisammin, sillä näillä korkeuksilla isompien teiden rajoituksena on 100 km/h. Lisäksi ajoavustimien sensorit ovat sulaneet kunnolla yön aikana. Matka jatkuu vielä hetken pohjoiseen. Maisema jylhistyy kilometrimäärää nopeammin, sillä tieltä näkyvät horisontissa siintävät vaarat. Hirvivaarat puolestaan vaihtuvat porovaroituksiksi, ja sarvipäät saapuvat tielle suolajahtiin virkamiehen tarkkuudella vain pari kilometriä pororajan merkistä.

Valtatiellä liikennemäärät ovat Suomussalmen laitamilla reilun tuhannen luokkaa. Sivutiellä luvut tippuvat satasiin, sitten kymmeniin. Tienumeroihin etsitään viides numero yhdystien merkiksi.

Lopulta risteys kääntyy tielle 19315. Muutamien kilometrien tie jää ikään kuin kahden hiukan liikennöidymmän tien väliin. Tilastojen mukaan täällä liikkuu keskimäärin viisi ajoneuvoa vuorokaudessa, ja niistä yksi on raskas ajoneuvo. Tilaston ymmärtää, kun katselee seudulla näkyvien tukkikasojen ja -rekkojen määrää. Kovan sorapinnan päälle kertynyt hyvin ajettu jääpinta on hiukan niljakas, mutta kevyttä pyykkilautaa vaille tasainen. Muuta liikennettä ei ole, mutta säännöllisen liikennöinnin ansiosta tie on kohtuullisen hyvässä kunnossa.

Perillä ei missään

Suomussalmen tieosuus on toki vähäliikenteinen ja syrjäinen, mutta todellinen tyhjyys jää puuttumaan. Läheltä löytyy kuitenkin vielä vähäliikenteisempi tieosuus. Keula kääntyy kohti Kuhmoa.

Kuhmoa on asutettu kivikaudelta saakka mitä erilaisimmissa historian tilanteissa. Kaupungiksi se ylsi vuonna 1986. Kuhmon lähialueita kuvaillaan erämaisiksi, ja kaupungin asukastiheys on 1,66 asukasta neliökilometrillä – siis 1 850 kertaa vähemmän kuin Helsingissä. Lähin suuri kaupunki on rajan toisella puolella oleva Kostamus.
Keskustassa odottavat jouluvalot, liikenneympyrät ja paikalliset kuljettajat, jotka ottavat ilon irti vähäisestä kitkasta.

Yksi Suomen hiljaisimmista tieosuuksista ei tietenkään löydy kaupungin keskustasta. Alkaa viimeinen parinkymmenen kilometrin laskettelu suomalaisen maantieverkon eri luokkien läpi. Kantatieltä seututielle liikennemäärä laskee muutamasta tuhannesta ensin reiluun tuhanteen ajoneuvoon, sitten nelinumeroisella yhdystiellä kuuteensataan.

Oikea sivutie lähtee risteyksestä niin yllättäen, että pitkäksi jarruttaminen on lähellä. Tie 19285 on jo oikea numero, mutta tien alkuosassa liikennemäärät pysyvät 120 ajoneuvossa per vuorokausi.

Pian tiessä tapahtuu henkinen muutos. Kunnossapito on hiukan huonompaa, mutkia hiukan enemmän. Tälle osiolle on laskettu liikennemääräksi vielä 65 ajoneuvoa vuorokaudessa, mutta ero on havaittavissa. Autossa vallitsee innostunut tunnelma perille pääsemisestä pitkän matkan jälkeen: kuin saapuisi pian mökille tai ystävien luo. Jälleen Y-haara, jonka jälkeen liikennemäärä on enää 21 ajoneuvoa.

Lopulta kartasta kytätty risteys on edessä. Keskimääräinen vuorokausiliikenne on täällä tilaston mukaan kolme ajoneuvoa. Kyse on selvästi keskiarvosta, sillä renkaanjäljet loppuvat risteykseen – tästä ei ole ajettu päivään tai pariin. Matka jatkuu eteenpäin puhtaaseen lumeen. Tai ihmisten kannalta puhtaaseen, sillä siellä täällä poukkoilevat eläinten jäljet.

Jos tieverkon luonne heijastelee sitä tapaa, jolla muisti rakentuu, tämä tie lienee jossain unohduksen rajamailla. Jotain, mitä ei edes muista joskus muistaneensa. Ei ihme, että syrjäkylistä puhutaan usein unohdettuina ja kartasta kadonneina.

Auto pysähdyksiin ja ulos kuuntelemaan. Ei ääntä, ei valoa, ei mitään. Hiljaisuus on huumavaa, erityisesti lumen peittämässä kaiuttomassa maisemassa. Jos tämän rauhan voisi purkittaa, sillä voisi selittää paljon suomalaisesta mielenlaadusta ja pohjoisen talven erityisyydestä.

Kokemuksen tekee mieleenpainuvaksi sekin, että varsinaisen metsän tai erämaan sijasta sijaintina on edelleen suomalainen maantieverkosto. Tie jatkuu kuin jatkuukin vielä johonkin, tai voi kääntyä ympäri, ja olla kaupungin loisteessa vartin päästä.

Hiljaisuuden rikkoo vierestä kuuluva ääni. Sinisestä ratsustani tippuva nollaloska lätsähtää tiehen suorastaan äänekkäästi.

Suomalaista tieverkkoa parjataan usein sen huonosta kunnosta, mutta välillä kannattaisi muistaa myös iloita, miten monenlaisia matkoja se mahdollistaa. Kehätieltä keskelle ei mitään, silti saman verkon äärellä. Pidetään huolta siitä, mitä meillä jo on.

Teksti ja kuvat: Aake Kinnunen