MP-klassikko: Aikansa vaarallisin – Suzuki PV50

Pienipyöräiset tossumopot parrasvaloihin nostanut Honda sai hallita luokkaa vuosikausia mielin määrin vakavasti otettavien kilpailijoiden puuttuessa. Sellaisen kuitenkin loi Suzuki, jonka PV50 nousi nopeasti kulttimaineeseen.

Honda Monkey oli 1970-luvun kuluessa kasvanut hupailumoposta vakavasti otettavaksi, pienipyöräiseksi nuorison suosikiksi, joka oli yksinvaltias itse synnyttämillään markkinoilla. Suzukilla tilannetta ei seurattu toimettomana, vaan osuuttaan asiakkaiden rahoista hamuava valmistaja perehtyi tarkoin Monkeyn vahvuuksiin sekä heikkouksiin ja suunnitteli niiden perusteella oman näkemyksensä mukaisen pikkumopon, Suzuki PV50 EPO:n, joka esiteltiin Japanissa vuonna 1979.

Eri lähtökohdasta suunniteltu

Suzukin suunnittelufilosofia poikkesi Hondan vastaavasta. Vaikka Hondan nelitahtimoottori oli siisti, helppokäyttöinen ja suorituskykyinen, oli se kuitenkin raskas, joten Monkeyn kaikkien muiden komponenttien painosta oli tingittävä. Suzukilla puolestaan valittiin kevyt, ilmajäähdytteinen kaksitahtimoottori, minkä ansiosta mopon muista osista oli mahdollista tehdä tukevampia. PV:n varustukseen kuuluikin Monkeyn yksinkertaista runkoa merkittävästi tukevampi kehtoputkirunko ja kunnollinen iskunvaimennus sekä edessä että takana. Vannekoko oli Monkeyn tapaan kahdeksan tuumaa, mutta mitoiltaan Suzuki oli kilpailijaansa hieman kookkaampi.

Suomessa vaadittiin muutoksia

Monkey sai kilpailijan myös Suomessa, kun Suzuki PV50:n maahantuonti alkoi vuonna 1981 Oy Bensow Ab:n toimesta Solifer-Suzukin nimellä. Suomeen tuotaviin malleihin oli lainsäätäjän vaatimusten täyttymiseksi tehtävä painoa ja suorituskykyä alentavia muutoksia.

Japanin markkinoilla Suzuki PV50 EPO oli varustettu tuorevoitelujärjestelmällä, peileillä, vilkuilla sekä monikäyttöisyyttä parantavilla etu- ja takatavaratelineillä, jotka poistettiin painon säästämiseksi.

Suorituskykyä kaitsettiin muun muassa vaihtamalla läppäventtiilillä varustettu sylinteri läpättömään ja poistamalla EPO-mallin viides vaihde. Näillä keinoin alkujaan 64-kiloinen ja 3,5-hevosvoimainen PV50 saatiin Suomessa mopoille laillisiin lukemiin 60 kg, 1,5 hv ja 40 km/h.

Virittäjien suosikki

Vaikka myös Monkeylla oli vakaa kannattajajoukkonsa, nousi PV nopeasti nuorison suosikkimopoksi, eikä vähiten kaksitahtimoottorin mainion suorituskykypotentiaalin ja helpon viritettävyyden ansiosta. Moottoriin oli saatavilla laaja valikoima edullisia viritys- ja ylikokosylintereitä ja asensivatpa huimapäisimmät runkoon siihen pienehköllä vaivalla sopivan RM-crossimallin moottorin.

Vaikka PV:n ominaisuudet riittivät hyvin mopovauhteihin, tulivat sen rajat nopeasti vastaan suorituskykyä parannettaessa. Huippunopeuden sai melko yksinkertaisin keinoin nostettua toiselle sadalle, ja erityisesti heiveröiset mekaaniset rumpujarrut olivat täysin riittämättömät moisissa vauhdeissa. PV:n merkitystä ehkä hieman kornin ”tappajamopo”-käsitteen syntyyn ei tulekaan aliarvioida.

Miksi muuttaa toimivaa?

Elinaikanaan PV säilyi pääpiirteittäin samanlaisena ja yleensä ainoastaan erilaiset värimaailmat erottivat vuosimallit toisistaan. Tärkeimpiä päivityksiä olivat vuonna 1983 esitelty kärjetön sytytysjärjestelmä, painorajoituksen poistumisen myötä vuonna 1994 käyttöön otettu tuoreöljyvoitelu sekä läppäsylinteri ja vuonna 1998 12-volttiseen vaihtunut sähköjärjestelmä. PV:n myynti Suomessa loppui vuonna 2000, kun mallin rumpujarrut eivät enää vastanneet tieliikennevaatimuksia.

Edelleen todella suosittu

Vaikka se on nykymopoihin verrattuna auttamattoman vanhanaikainen, on kulttimaineeseen noussut PV edelleen erittäin haluttu nuorison keskuudessa. Markkinoilta löytyy hyviäkin yksilöitä, mutta lähes kaikki ovat jollakin tavoin muutettuja. Valtaosalla kaupan olevista yksilöistä on ollut useampi teini-ikäinen omistaja, joista jokainen on jättänyt mopoon oman kädenjälkensä. Alkuperäiskuntoiset PV:t vastaavatkin nykyään yleisyydeltään yksisarvisia.

Kuvissa esiintyvä Suzuki PV50 kuuluu Suomen Moottoripyörämuseon kokoelmiin.

Teksti: Petri Suuronen Kuvat: Jari Saarentaus