Sukupolvet vastakkain: onko uusi Renault Clio RS TCe 200 vanhaa hauskempi?
Uusi turboahdettu Renault Clio RS TCe200 saapuu vihdoin Suomeen, mutta miten se pärjää ylistetylle edeltäjälleen?
Kun englantilainen autolehti Evo vuonna 2009 listasi sata parasta ajajan autoa, löytyi kärkikymmeniköstä muun muassa Ferrari, Porsche, Pagani sekä kaksi Lotusta. Ja kaksi Renaultia. Kahden Renault-mallin päätyminen arvostetun lehden kovatasoiselle listalle ei edes yllättänyt: Renault Sport on pitkään ollut erittäin korkeatasoinen perheautojen vauhdittaja.
Sen huomaa etelämmässä: jos käy katsomassa Nürburgring Nordschleife -kilparadalla liikkuvaa kalustoa, erottaa joukosta poikkeuksellisen suuren määrän Clio RS ja Megane RS -malleja.
Suuresta suosiosta ja autolehtien ylistyksestä huolimatta Renault Sport -mallit ovat Suomessa jääneet kuriositeeteiksi: autoja on tuotu hyvin harvoin, ja silloinkin tuontiohjelmasta on puuttunut kaikkein puristisimmat mallit.
Vihdoin Suomessa
Keltaiseen metallinhohtoon kiedottu uusi Renault Clio RS näyttää upealle kesäillan auringossa. Ruutulippukuvioidut huomiovalot, mustat yksityiskohdat, punaiset jarrusatulat ja tuplaputket kertovat heti, mistä autossa on kyse.
Uutuuden rinnalla vuosimallin 2004 Clio Renaultsport 182 näyttää perin vaatimattomalle. Aluksi huomion vie vain upea keltaiseen taittava petroolinsininen sävy. Hetken tarkastelun jälkeen katse erottaa arki-Clioa aggressiivisemmat puskurit, hennot helmat ja 182-hevosvoimaiselle painokselle tunnusomaiset keskelle asennetut pakoputket.
Kyvyt pintaa syvemmällä
Vahva perheautotunnelma jatkuu vielä autoon astuessa. Nahalla ja Alcantaralla verhoiltu istuin antaa hyvän tuen, mutta ohjauspyörä ei varsinaisesti hehku urheilullisuutta.
Moiset yksityiskohdat unohtuvat vauhdin myötä. Taajamassa suuren ahtamattoman moottorin alavääntö liikuttaa pientä autoa vaivatta. Alusta tuntuu perusjämäkälle, mutta mikään autossa ei korosta kyvykkyyttä. Sitä pitää vaatia.
Kaasu pohjaan, ja voimakas moottori nykäisee auton liikkeelle. Noin viiteen tuhanteen kierrokseen asti kiihtyvyys on tasaisen lineaarista, aivan kuin tavalliseen Clioon olisi asennettu perheenisän Lagunan moottori.
Ei sentään. Viidessä tonnissa ääni kiristyy, rivinelonen ryhdistäytyy. Veto jatkuu vahvana yli seitsemään tuhanteen saakka. Kiihtyvyydentunnetta voimistaa yhdistelmä tuplanokkaisen imuääniä ja 1990-luvulta juontavan pikkuauton koriin automaattisesti liittyvä heiveröisyyden tunne. Moottorin repiessä Clioa eteenpäin ei ohjauspyörän takana voi välttyä ajattelemasta, että onkohan pieneen autoon laitettu nyt vähän liian suuri moottori. Kuten pitääkin.
Loputtoman palkitseva
Vauhdissa perheautomaisen ohjauspyörän kautta sormenpäät aistivat tienpinnasta uria ja karheuksia. Kuljettajalla on jatkuva livelähetys etupyöriin, joten etuakseliin syntyy vahva luotto. Sitä tarvitsee, sillä huippuleikkisä käytös nostaa Renaultsport Clio 182:n arkisten etuvetojen yläpuolelle. Puskemisesta ei ole tietoakaan, ja kevyesti perää kaasua keventämällä ranskattaren saa tanssahtelemaan vienossa sivuluisussa. Ajaminen on yksinkertaista, mutta erinomaisen tasapainoisen käytöksen tarjoaminen mahdollisuuksien ansiosta loputtoman palkitsevaa – tosin lyhyemmillä välityksillä upeasta moottorista saisi vielä enemmän irti.
Vanha Clio Renaultsport 182, sekä sitä seuranneet mallit 197 ja 200 eivät suotta ole ripeiden pikkuautojen aatelia. Yksinkertaisen reseptin erinomainen toteutus tarjoaa juuri sitä samaa hyvää, jolla Peugeot 205 GTi nousi lähes kaksi vuosikymmentä aiemmin legendaksi. Eikä ole epäilystäkään, ettei juuri Clio olisi oman aikakautensa 205 GTi.
Kuilu sukupolvien välillä
Siirtyminen petroolinsininsestä kakkossukupolven Cliosta uuteen neljännen korimallin keltaiseen tuntuu oudolta. Istuin on matalammalla, mutta muhkeat sivutuet osoittautuvat yllättävän pehmeiksi. Ohjauspyörä sopii paremmin käteen, ja ohjaamon punaiset yksityiskohdat muistuttavat urheilugeeneistä.
Taajamassa uusi Renault Clio RS TCe 200 EDC on edeltäjäänsäkin vaivattomampi: autoa saa ainoastaan kuusivaihteisella kaksoiskytkinlaatikolla, mihin mallinimen EDC-kirjaimet viittaavat. Perusasetuksilla vaihteisto hyödyntää alavääntöä ja kierrokset pysyvät matalalla. Napakka alusta unohtaen tunnelma on kuin perusmallissa.
Jos vanhemman 182-mallin herättämiseen riittää pelkkä ajonvakautuksen sammutus ja vaihto alaspäin, vaatii tuorein Clio RS melkoisesti valmistautumista. Pelkkä Sport-painike ei riitä, sillä myös vakionopeudensäätimen päävirta tulee sammuttaa ennen ilottelua. Vieläkin räväkämpää menoa tarjoava Race-tila edellyttää myös vaihdekepin siirtämistä manuaalipuolelle. Nyt myös ajonvakautusjärjestelmä sammuu.
Voimaa luonteen kustannuksella
Nyt Clio reagoi herkemmin kaasuun, vaihdot ovat napakoita ja niitä täydentävät terävät pamaukset. Nissanilta lainatun 1,6-litraisen turbomoottorin voimavarat tarjoavat ulkonäköä vastaavan kulun, mutta ahdettuna sen reagointi ei ole lähimainkaan yhtä telepaattista, kuin vapaasti hengittävän edeltäjänsä. Myös äänimaailma on tylsempi: täyskaasulla kuuluva humina ja vaihtojen paukkeet eivät tarjoa samanlaista fiilistä, mitä vaparikoneen syöksy kohti punarajaa tuo.
Renaultsportin osaaminen näkyy yhä erinomaisessa alustassa. Napakkuus ei ole päälle liimattua, vaan alusta tasoittaa pahatkin töyssyt ja tienpinnan heitot. Käytös on tasapainoista. Pidon rajalla Clio alkaa turvallisesti aliohjaamaan, mutta päättäväinen kaasunnosto tai jarrupolkimen napautus saa perän irtoamaan.
Valitettavasti ohjaus ei ole alustan tasolla. Arkisessa ajossa tuntuma on kunnossa, mutta rajojen lähestyessä odotettuja viestejä ei tulekaan. Kun perä lopulta irtoaa, perustuu korjaaminen takapuoleen ja näköaistiin, ei kämmenten tuntoaistiin.
Enemmän Renault, vähemmän sport
Suhteessa Race-moodin kytkemiseen liittyvään teatteriin lopputulos jää antikliimaksiksi: kuorrutuksen alta paljastuu auto, joka on vähän liikaa Clio ja liian vähän RS. Auto on hauska, mutta Clio 182:sta huokuva taika puuttuu. Alusta on yhä ykkösluokkaa, mutta tunnoton ohjaus haittaa tasapainoisesta käytöksestä nauttimista.
Toinen ongelma on sieluttomasti humiseva turbomoottori. Voimavarat ovat kunnossa, mutta moottori tuntuu vain isommasta autosta lainatulta perussuorittajalta. Kenties rajumpi 220-hevosvoimainen Trophy-painos korjaisi edes osan puutteista – sitä valitettavasti ei tuoda Suomeen. Henkilökohtaisesti kaipaisin myös manuaalivaihteistoa, tässä autoluokassa hauskuus tulee ennen absoluuttista nopeutta.
Moitteista huolimatta uusi Renault Clio RS 200 EDC ei missään tapauksessa ole huono auto. Se on hauska ja toimiva paketti, mutta se ei ole oman aikakautensa Peugeot 205 GTi: äskettäin tuotannosta poistunut Ford Fiesta ST sai kuljettajan naamalle laveamman hymyn, Peugeot 208 GTi by Peugeot Sport taas tarjoaa eheämmän paketin äärimmäistä suorituskykyä etsivälle.
Toivottavasti Renaultsport ottaa opiksi, ja tuleva Megane RS palaa luokan huipulle.
