Arctic Lapland Rally: Škoda Fabia R5 -ralliauton kyydissä – huikea kokemus

Pääsimme Arctic Lapland Rallyn yhteydessä täysiverisen ralliauton kyytiin. Kuuden kilometrin harjoituserikoiskoe kutistuu kovassa vauhdissa lyhyeksi, mutta nautinto on taattu.

Tekstiviesti piippaa juuri, kun olemme valokuvaajan kanssa kyttäämässä Valtteri Bottasta saapuvaksi takaisin Arctic Lapland Rallyn huoltoalueelle taukoa – ja mahdollista haastattelua varten.

Pakkasta on 27 astetta, mutta veri alkaa hetkessä kiehua, kun luen aiemmin päivällä tapaamani Škodan edustajan sanoman: ”Voisi olla mahdollista saada sinut Fabia R5:n kyytiin viiden maissa shakedownilla…”

Pää täyttyy hetkessä epäröinnistä. Ralliauton kyytiin? Shakedownilla? Olen aikaisemmin ollut muutaman kerran muun muassa Esapekka Lapin kyydissä samanlaisella Fabia R5:lla, mutta ne ovat olleet mediaa varten järjestettyjä, lyhyitä näytösajoja.

Tämä sen sijaan on eri maata. Ajo tapahtuisi – tai tapahtuu, ei kai siitä voi oikein kieltäytyäkään – kilpailuviikonloppuna, harjoitusaikataulun puitteissa ja kuuden kilometrin pituisella erikoiskokeella, jossa koko rallikoneisto, ja ennen kaikkea vauhti, ovat läsnä.

Ylimääräiset kylmät väreet käyvät kehon läpi, niiden pakkasen aiheuttamien lisäksi.

Riittävästi sivutukea

Pikakelauksella iltapäiväviiteen ja TGS-tiimin varikkopilttuuseen. Jep, ei siitä voinut kieltäytyä. Olen ehtinyt jo kiivetä motorhomen kahvioon ja vaihtaa minulle ojennetut ajohaalarit päälle, ja nyt kuuntelen ohjeistusta ennen pikataipaleelle lähtöä.

Kuljettajanani toimii Kristian Kiviniemi, 26-vuotias lupaava ralliautoilija, joka starttaa tämänvuotiseen Arctic Lapland Rallyyn lähtönumerolla viisi. Ihan hitaasta kyydistä ei siis ole kyse, vaikka minulle vakuutetaankin, että kokemuksesta tulee paitsi vauhdikas, myös turvallinen. Vakuutuspaperi pitää silti allekirjoittaa, mikä ei ainakaan rentouta oloa.

Esitelmän jälkeen alas ja auton viereen. Ensin silmälasit pois, sitten kypärämyssy päähän, sen jälkeen kypärä ja lopuksi rillit takaisin naamalle. Alan olla valmis – ainakin fyysisesti. Saan ohjeet siirtyä autoon, mikä ei ole korkeiden turvakaarien ylitse mikään yksinkertainen tehtävä. Käsien avulla ponnistan kuitenkin itseni penkille.

Käy ilmi, että istuin on todella tyköistuva, mutta lievän ketkuttelun myötä takamus asettuu pohjaan asti. Kuusipistevöiden kiristäminen ottaa aikansa, mutta lopulta remmit ovat niin kireällä, ettei kroppa juuri liiku. Se on pelkästään hyvä, ja myös suositeltava, asia tulevaa röykytystä varten. Enää mikrofonin johdon kytkeminen, ja valmistelut on tehty.

Viereen huomattavasti ketterämmin kavunnut Kiviniemi testaa radion kuuluvuuden; täysiverinen ralliauto on jo siirtymätaipaleella niin meluisa laite, ettei keskustelusta kuskin ja ”kartturin” välillä muuten tulisi mitään.

Lämppärikin löytyy

Lähdemme etenemään huollosta kohti shakedownin lähtöä. Vaikka jännittää, juttelemme Kiviniemen kanssa sujuvasti Fabia R5:stä ja sen hallintalaitteista.

Auto on sisältä karu, koreilematon ja kovin tekninen. Ohjaamoon on jätetty vain olennainen, ja sekin vähä muutettu rallikäyttöön sopivammaksi. Näkymiä hallitsee musta kojelauta ja mittariston paikalle asennettu valtava punainen vaihteen merkkivalo.

Ulkona paukkuvasta pakkasesta huolimatta sisällä vallitsevat kohtuulliset celsiusasteet – lämmityslaite on ralliautossa oltava jo ikkunoiden huurtumisenkin estämiseksi. Esteettömät näkymät varmistetaan vielä lämmitettävällä tuulilasilla.

Sitä ajomelua todella riittää jo siirtymätaipaleella. Menoa säestävät voimansiirron ulina ja vaihteiston klonksahdukset. Jo tässä vaiheessa on selvää, että siinä missä Fabia R5 näyttää ulospäin hieman pullistetulta vakioautolta, sisältä se on täysin kilpuri.

Kisamoodi päälle

Kun pääsemme pienemmälle tielle, Kiviniemi jarruttaa muutaman kerran voimakkaasti ja alkaa sitten vatkata autoa tien laidalta toiselle, uudestaan ja uudestaan. Tarkoituksena on kuulemma lämmittää jarrut ja iskunvaimentimet, ja samalla myös voimansiirron öljyt pian tapahtuvaan täysvauhtiajoon.

Huomaan kiristeleväni turvavöiden yläosia toistamiseen: nyt remmit eivät enää liiku lainkaan, joten kaipa tässä pysytään maaliin asti. Pian olemme jo shakedownin lähtöpaikalla. Jonot kuulemma ovat startissa välillä hyvinkin pitkiä, mutta nyt muita ralliautoja ei näy.

Kiviniemi tokaisee, että tästä voidaankin sitten lähteä. Hän aktivoi valikosta moottorinohjausjärjestelmän erikoiskoemoodin, mikä maksimoi Fabia R5:n suorituskyvyn muun muassa turbon ahtopaineiden osalta.

Vielä konepellin päälle asennettu lisävalopatteristo päälle – pilkkopimeä tie muuttuu hetkessä miltei päivänvaloksi.

Tulipeltiä vasten

Lähtö tapahtuu lopulta yllättäen. Infernaalinen meteli täyttää kabiinin, hetkessä ollaan jo täydessä vauhdissa, ja ensimmäinen pomppu-mutkayhdistelmä hyökkää päälle.

Vatsa muljahtaa ympäri, ja ehdin jo miettiä, että tällaista kauhuako seuraavat kuusi kilometriä ovat. Fabian keula haukkaa tiukassa oikeassa miltei hankeen kiinni, ja penkassa värjöttelevien kuvaajien salamavalot välähtelevät.

Rallitähtenä patsastelu ei kuitenkaan ole nyt ensimmäisenä mielessä. Seuraa suoranpätkä, jolla nopeus nousee jo huomattaviin lukemiin. Seuraavassa jarrutuksessa nähdään, tarvitseeko turvautua kuljettajan kanssa ennakkoon sovittuun käsimerkkiin vauhdin hillitsemiseksi.

Pari aikaisempaa kertaa ralliauton kyydissä olen nimittäin kokenut asfaltilla, ja juuri hidastukset ovat olleet kaikkein huimimpia. Siinä vaiheessa, missä siviili jo polkee jalkaa tulipellin läpi, ammattikuski päästelee vielä pitkään talla pohjassa ja jarruttaa vauhdin pois vasta sitten, kun maallikko on satavarma, että nyt mällätään – ja pahasti.

Kiidämme kohti mutkaa, ja juuri kun mietin, että tässä varmaankin itse painaisin jarrua, Kiviniemi tekee kuin pyynnöstä samoin, ja Fabia taittuu välittömästi keskinopeaan vasempaan.

Hienoa, mietin – jos hidastaminen alkaa lumikelillä noinkin aikaisin, ei tässä ole mitään hätää. Ja kun sama toistuu toisessa ja kolmannessa mutkassa, mieli huojentuu. Avautuu tilaisuus nauttia g-voimista täysin rinnoin, ilman olematonta jarrua.

Eleetöntä ja tehokasta

Kiviniemi kysyy radiolla, onko kaikki ok – vastaan että on, ei ongelmia. Sitten pysynkin hiljaa: enhän halua, että penkat pölisevät verbaalisen häirintäni takia.

Antaa siis ammattilaisen tehdä työtään, ja se todella vakuuttaa. Vauhti on kaiken aikaa jotain hurjan ja käsittämättömän välimaastosta, käännökset ja suunnanvaihdokset ovat supernopeita, ja joka ikinen sentti lumirännissä käytetään hyväksi.

Merkille pantavaa on myös nykyaikaisen nelivetoisen ralliauton eleettömyys: pitkät ja leveät sladit ovat historiaa, sillä tänä päivänä pyritään etenemään keula edellä, mahdollisimman tehokkaasti. En myöskään rekisteröi vastaheittoja, vaan Fabia tuntuu asettuvan mutkaan kuin mutkaan kerrasta, ilman mitään viiveitä.

Varsinaisia hyppyjä ei tällä shakedownilla ole, mutta nopea tie kyllä on – kuten kuulemma koko Tunturiralliksi perinteisesti kutsutun kilpailun erikoiskokeet muutenkin. Pitkällä suoralla luon katseen vaihdekepin edessä olevaan näyttöön ja sen nopeusmittariin.

Vauhti kiihtyy hetkessä 185 km/h tienoille ja pysyy siinä – kaiketi etenemme nyt kuutosella rajoitinta vasten. Eikä lumiränni ole yhtään sen leveämpi kuin äskenkään…

Pikakelauksella maaliin

Sitten Kiviniemi kuittaa yhtäkkiä radioon:

– No niin, se oli sitten siinä.

Maalissako jo? Ei voi olla totta – luulin että olisimme tulleet vasta 2–3 kilometriä. Vauhti todellakin hämää.

Mutta eipä haittaa: kokemus oli ainutlaatuinen, kuten ralliauton kyydissä aina. Totean jälleen kerran, että kyse ei ole varsinaisesti autolla ajamisesta, vaan urheilusuorituksesta – ja ennen kaikkea ihmisen ja koneen täydellisestä vuorovaikutuksesta.

Kun palaamme huoltoon, kysyn, miten kovavauhtista kyyti todellisuudessa oli. Kiviniemen vastaus 85–90-prosenttisuudesta, nuotin puutteesta ja varman päälle ajosta nostaa kunnioituksen entistäkin korkeammalle.

110 prosenttia ja vieläkin nopeampi WRC-auto? Kiitos ei – tämä riittää ainakin vähäksi aikaa.

Teksti: Jussi Saarinen Kuvat: Aake Kinnunen