Koeajo: hiljaa hyvä tulee – Seat Ateca 1.4 TSI

Seat Ateca ei korota ääntään, vaan antaa ominaisuuksien puhua puolestaan. Hyvää: melutaso, ajettavuus, tilat, monikäyttöisyys, tasainen kokonaisuus. Huonoa: viivyttelevä vaihteisto.

Kun ulkomailla järjestetyssä lehdistötilaisuudessa tutustuttavana on uusi automalli, kuten kesäkuisessa Barcelonassa Seat Ateca, auton ominaisuudet tuntuvat usein korostetun hyviltä. Koeajettavat malliversiot ovat yleensä huippuvarusteltuja, tiet sileitä ja maisemat kauniita. Siinä saa oikein läpsiä itseään poskelle, että löytää jotain kritisoitavaa.

Paluu Keski-Euroopan auringosta pilviseen Suomeen onkin sitten usein karu – paitsi toimittajalle, myös autolle. Arkinen jyristäminen karkealla asvaltilla himmentää uutuuden sädekehää, ja pienempiä sekä isompia ärsyttävyyksiä tuntuu löytyvän sitä mukaa kun koeajoviikko vanhenee.

Onneksi poikkeuksiakin löytyy.

Kuin sukkasillaan

Seat Ateca, VW-konsernin tuoreen katumaasturipaletin toistaiseksi pienin jäsen, maistui jo Espanjan ensityypeissä maukkaalta, mutta samalla takaraivossa piili ajatus, että ominaisuudet saattavat hyvinkin kantaa myös meikäläisissä oloissa. Emmekä olleet väärässä.

Sattumoisin kaivoimme tämän ensimmäisen maasturi-Seatin ominaisuuksia esiin tuiki tavalliselta mökkimatkalta, joka sisälsi niin moottoritietä, maantietä, mutkatietä kuin lopun kuoppaista metsäautotietäkin. Siis koko kattaus Suomi-tapaksia samalla lautasella.

Ensimmäinen hämmästys liittyi juuri siihen karkeaan tiehen. Atecan rengasmelu, tai pikemminkin sen puute, tekee matka-ajosta poikkeuksellisen miellyttävää, vaikka edettäisiin reilua 120 km/h nopeutta. Muutkaan äänilähteet eivät ylitä kuulokynnystä.

Luontevaa ajettavuutta

Myös ajettavuus ihastuttaa. Matka-ajossa Ateca menee kiitettävän suoraan, mutta ohjauksen keskialueella on myös herkkyyttä, kun kuljettaja päättää vaihtaa kulkusuuntaa. Kurvikkaammalla kantatielläkin ohjautuvuus on todella luontevaa, ja jousituksessa on löydetty juuri sopiva balanssi mukavuuden ja jämäkkyyden väliltä.

Voimalinja täyttää niin ikään odotukset. 1,4-litrainen turbokone on suorituskykyinen, nöyrä ja hiljainen palvelija. Vain kaksoiskytkinautomaatin miettiminen hieman haittaa hitaiden nopeuksien harmoniaa.

Moottori on varustettu sylinterien lepuutustoiminnolla, joka nykymuodossaan toimii hyvin huomaamattomasti. Vaikka kaksi pyttyä putoaa pelistä pois aina sopivan tilaisuuden tullen, kone ei jyrise lainkaan, vaan toiminnon aktivoitumisen havaitsee ainoastaan näyttöön syttyvästä ilmoitustekstistä.

Matkustajatkin hymyilevät

Kehut eivät ota loppuakseen, sillä myös Atecan korisuunnittelu on ensiluokkaista.

Ajoasennon ergonomia on kunnossa, ja ohjauspyörä asettuu selvästi luontevampaan kulmaan kuin esimerkiksi konsernin vanhempaa katumaasturipolvea edustavassa Skoda Yetissä. Hiven lisää reisitukea ei tosin tekisi pahaa, vaikka tälläkin pärjätään.

Kojelaudan käytettävyydessäkään ei ole moitteen sijaa: selkeät sekä loogiset säätimet ja näytöt eivät onneksi muistuta auton kotimaan villistä arkkitehtuurista. Kokonaisuus on jopa hieman karun oloinen, eli premiumia pitää etsiskellä muilta merkeiltä.

Tärkeämpää on kuitenkin se, että Atecan 4,36 metrin kokonaispituuteen on onnistuttu luomaan väljät sisätilat neljälle aikuiselle, ja tavaraakin mahtuu kyytiin mukavasti. Kontti on myös helposti ja monipuolisesti muunneltavissa.

Tuo edellä mainittu kokonaispituus puolestaan takaa sen, että eteneminen kaupungin ahtaikoissa on varsin kätevää. Kiitos tästä kuuluu myös hyvälle näkyvyydelle autosta ulos, johon on VW-konsernin uusimmissa tuotteissa pistetty selvästi ajatusta.

Vetää nöyräksi

Kun on pomppinut viimeistä kärrypolkua pitkin tuttuun sienipaikkaan ja pysäköinyt Atecan ojanpenkalle, olo on nöyrä. Ovat luoneet hyvän auton, jonka ominaisuudet tosiaan peittoavat myös Suomen karskit olosuhteet.

Jokohan Seat nousisi meillä varteenotettavaksi vaihtoehdoksi uutta autoa ostavalle? Hinnoittelu ei ainakaan ole esteenä, sillä erittäin hyväksi arkimoottoriksi todetulla 1,0-litraisella TSI-padalla Ateca irtoaa kaupasta jo hieman päälle 23 000 eurolla.

Teksti: Jussi Saarinen Kuvat: Lauri Ahtiainen