Shibu Onsen Japanin Alpeilla – kylve, katsele apinoita, syö ja juo hyvin

Shibu Onsenin kylässä voi lillua kuumissa lähteissä, katsella lumiapinoita, juoda Japanin parasta käsityöläisolutta ja syödä mystisessä izakayassa.

Reilun puolen tunnin junamatkan päässä talviolympiakaupunki Naganosta sijaitsee Yamanouchin laakso. Sen kuumissa lähteissä, onseneissa, on kylvetty jo 1100-luvulta alkaen.

Yhdessä luonnonlähteistä viihtyvät lumiapinat, japaninmakakit, jotka ovat laakson kuuluisin nähtävyys.

Jos aikaa on vain yhden yön retkeen, kannattaa ensin majoittua yhdeksästä yleisestä onsenistaan tunnettuun Shibu Onsenin kylään ja suunnata sieltä kansallispuistoon, jossa apinat asuvat.

Kävellen matkaan menee noin tunti. Bussilla pääsee parkkipaikalle, josta on vielä vuoripolku patikoitavana lipunmyyntipisteelle ja lähteelle. Siellä apinoiden kylpemistä voi seurata aivan vierestä.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos päättyy

Maalaispubi palkitsee kävijän

Parkkipaikalta kylään päin vasemmalla erottuu maalaispubi, The Farmhouse. Kodikas pubi tarjoilee ruokaa, tapaksia, paikallisia viinejä ja erikoiskahveja. Hanasta löytyy kolmetoista olutta Tamamura Hontenin panimosta, joka on valittu 2015 ja 2016 Japanin parhaaksi pienpanimoksi. Panimo löytyy Shibu Onsenista, noin kilometrin päässä Farmhousesta.

Kylään palatessa onkin mukava pulahtaa onseniin. Shibu Onsenin yleiset onsenit eivät ole kaikille avoimia. Asukkailla on niihin oma avain ja ilmainen pääsy.

Monien majatalojen, ryokanien, vieraat saavat yleisavaimen ja perinteisen asun, jukatan, joka päällä voi tepastella kaduilla onsenista toiseen. Jokaisen onsenin vedellä väitetään olevan erilainen parantava ominaisuus. Joissain ryokaneissa ja Nozaru Hostelissa on oma onsen.

Myös asukasavaimen voi saada käyttöönsä. The Farmhousen tarjoilija kertoi meille isähahmostaan herra Torusta, joka pitää izakayaa, perinteistä japanilaista pubia kylän keskustassa. Tarjoilija kehotti pyytämään herra Torulta onsen-avainta ja kirjoitti meille suosituskirjeen.

Jännitys tiivistyy

Menimme illalla jännittyneinä herra Torun izakayaan syömään. Paikka oli tyhjä, eikä isäntää näkynyt. Odottelun ja huhuilun jälkeen tiskin taakse asteli noin kuusikymppinen mies, jolla oli harmaa tukka poninhännällä ja päällä tahrainen essu. Pyysimme viiniä ja olutta ja omistaja kantoi tiskille viinipullon ja lasin sekä oluttuopin. Viiniä sopi kaataa itse, isäntä otti lasillisen itsekin.

”Onko teillä nälkä”, hän kysyi sitten. Nyökkäsimme ja Toru katosi keittiöön laitettuaan jukeboxista soimaan 60-luvun amerikkalaispoppia. Sitten eteemme alettiin kantaa ruokaa. Paljon. Ja hyvää.

Kun olimme sen seitsemästä sortista jo ähkyinä herra Toru ilmoitti, että ”nyt tulee pääruoka”. Ihmisiä oli alkanut valua sisään ja yhtäkkiä meidän lisäksemme myös baari oli täynnä. Kanta-asiakkaista paikalle oli saapunut muuan 75-vuotias tanssijatar.

Jossain vaiheessa isäntämme kysyi, asummeko ryokanissa. Vastasimme kieltävästi ja annoimme saamamme suosituskirjeen.

Herra Toru liikuttui silminnähden ja alkoi sitten nauraa. Hän kertoi, ettei ollut nähnyt ystäväänsä pitkään aikaan, sillä tällä oli uusi mustasukkainen poikaystävä. Toru kiinnitti kirjeen seinälle ja sanoi hakevansa avaimen. ”Palauttakaa se postilaatikkoon, kun ette enää tarvitse sitä.”

Pitkän ja riemukkaan illan jälkeen pyysimme laskua. ”Olisiko 5000 jeniä (n. 38 euroa) jotain?” Sopihan se.

Teksti: Ismo Lehtonen Kuvat: Tanja Mikkola