Kelkkasafari – vauhtia Oloksen lumilla

Kelkkailu on hauska elämys – etenkin yön pimetessä

Moottorikelkkojen letka rytyyttää menemään Särkijärven jäällä Muonion eteläpuolella, Suomi-neidon kainalossa. Puutunut alaselkä saa mukavasti kyytiä, jäätie on kaikea muuta kuin tasainen.

Letka suuntaa avoimista maisemista metsän siimekseen. Kelkan käytös on luontevaa, mutta lumi merkityllä kelkkareitillä on terävästi töyssyttävää. Ohjaustangosta kiinni pitäminen käy työstä. Tuntumaa voi verrata vaikka mönkkärillä päästelemiseen röykkyisällä juurakkoisella tukkitiellä.

Kelkkoja saa kaivaa esiin

Lyhyttelaisen vuokrakelkan kyvyt syvässä lumessa on helppo havaittu kehnonlaisiksi. Tamppautuneelta kelkkareitiltä ei tarvitse ajaa kuin metrin tai kaksi sivuun, niin jo humahtaa kelkka jumiin. Ja sitten kaivetaan lunta kelkan ympäriltä, hiki kypärän visiirin huurruttaen.

Opas Andres Kekkosen kelkka on pitkätelainen, joten sillä pääsee varmasti apuun.

Teiden ylitykset hoidetaan aina oppaan valvoessa, jotta kaikki sujuu turvallisesti.

Oppaista toinen vetää letkaa, toinen varmistaa ettei letkan häntä jää liiaksi hieman kovempaa matkavauhtia ylläpitävistä. Letka kerätään kokoon sopivin välein pysähdyksillä.

Laki jää haveeksi

Lähdemme kipuamaan kohti Särkitunturin lakea. Sieltä ehtisi lyhyen hetken ihastella näkymiä ennen hämärän laskeutumista.

Lumen tuiskutessa näkyvyys heikkenee. Oppailla on yhä hankalampaa erottaa enää reittiä. Navakat tuulet ja kevyt pakkaslumi ovat pyyhkineet tunturimaiseman tasaiseksi lumivaipaksi.

On käännyttävä takaisin.

Nöyryys luonnonvoimien edessä on ainut vaihtoehto, vaikkei nyt ollakaan syvällä erämaassa. Kyllä näillekin selkosille voi tyhmä tuupertua.

Tasaisemmilla osuuksilla on lysti päästellä. Kelkat kiihtyvät rivakasti ja yltävät 80 kilometrin tuntivauhtiin. Ja juuri kun maitohappo on tunkemassa vieraisille, seisauttavat oppaat ryhmän.

Nokipannukahvia ja makkaraa

On aika nokipannukahvien ja sinisen hetken. On se haikean lyhyt aika, jolloin ei ole enää päivä muttei vielä yökään. Taivaankansi on syvän sininen.

Nuotion ympärillä on pian vilkkaasti ajokokemuksia jakava joukko. Vaikuttaa vahvasti siltä, että koettu peittoaa toimistorotan normipäivän.

Hiiltynyt makkarakin maistuu, aivan erinomaiselta.

Varjojen leikkiä

Tulistelutauon jälkeen tulee pettymys, kun oppaat kertovat, että takaisin on enää 15 kilometriä.

Kelkkakaravaanin kirkkaat ajovalot pyyhkivät tykkylumesta raskaita kuusenoksia vain luodakseen hangelle mielikuvituksellisesti venyviä varjoja.

Loppumatka sujahtaa pimeydestä huolimatta reipasta haipakkaa. Harjoitus on tehnyt tehtävänsä.

Lauha sää luo haasteita

Perillä Olos-tunturin kupeella Lapland Safariksen opas Andres Kekkonen kertoo reilun kolmen tunnin safarilla ajetun yhteensä lähes 50 kilometriä. Tatu Vaajala, toinen oppaista, näyttää epäuskoisille kartasta ajetun reitin.

Tehdyn taipaleen toisaalta kyllä tuntee: käsivarret ja hartianseutu ovat hellinä – kerrankin toimistotyöläisen yläkropassa kiertää veri kohisten.

Vaajala on tyytyväisillä mielin, ettei järven jäällä ollut lauhtuneesta säästä huolimatta paljoakaan vettä, mitä nyt muutama sohjopaikka.

– Pääsimme järvien jäille vasta vuodenvaihteesta. Se oli helpotus, sillä jäiden tultua riittävän kantaviksi, on mahdollista valita vaihtelevampia ja pidempiä reittejä.

Teksti ja kuvat: Marko Jokela