Neste Ralli: Jari Kihlman toipui tahdonvoimalla

Jari Kihlman, joka loukkaantui vakavasti rallionnettomuudessa vuonna 2009, osallistuu tämän vuoden Neste Ralliin Hyundai i20 R5 -rallitykillä. Hänen uskomaton selviytymistarinansa osoittaa, että tahdonvoimalla pahastakin kolarista voi päästä ylitse.

Ajattelin alusta asti, että puhun onnettomuudesta niin pitkään, ettei se enää tunnu pahalta. Olen luonteeltani aika avoin, enkä vältellyt aihetta, kun ihmiset siitä jatkuvasti kyselivät.

Kun kävin tapahtunutta ensimmäiset kymmenen kertaa läpi, koko kroppa oli kananlihalla ja olo oli todella epämiellyttävä. Kai siinä tulivat kiputilat ja tunteet niin elävästi pintaan.

Nykyään kertominen on jo helpompaa, vaikkei se vieläkään erityisen miellyttävää ole. Toivon kuitenkin, että kokemuksistani olisi apua esimerkiksi liikenneonnettomuuden uhreille.

– – –

Kun katson tapahtunutta jälkeenpäin, se oli monien sattumien summa, kuten onnettomuudet yleensä ovat.

Minulla on vahva moottoriurheilutausta. Isäni ajoi rallia 1970-luvulta lähtien, ja äitini sekä veljeni ovat olleet kartanlukijoina. Kun olin seitsenvuotias, muutimme Kuusamoon. Siellä kunnostimme ratoja, joita autonvalmistajat käyttivät testaustoimintaansa.

Noiden vuosien aikana opin ajamaan autoa kovaa. Varsinainen päälajini oli silti motocross, jossa kilpailin 14 vuoden ajan. Rahoitin kisaamista muun muassa kyyditsemällä asiakkaita ralliautolla jääradalla.

Vuonna 2007 pääsin ajokouluttajaksi Juha Kankkunen Driving Academyyn. Kipinä rallin aloittamiseen syttyi, kun Kankkunen totesi eräänä päivänä, että vaihda hyvä mies lajia, sinulla voisi olla lahjoja ralliin.

En aluksi ottanut sitä tosissani, mutta ajatus jäi itämään. Mietin seuraavan puolen vuoden ajan, pitäisikö kokeilla. Loppuvuodesta ostin sitten ensimmäisen ralliautoni, BMW M3:n, jolla ryhdyin ajamaan F-Cupia.

Se tuntui aluksi typerältä. Ensimmäisessä kisassa lähtönumeroni oli 218, ja rymistelimme syvissä urissa pohjapanssarin varassa. Totesin kartturina toimineelle veljelleni, että tämä oli ensimmäinen ja viimeinen rallini.

En kuitenkaan antanut periksi. Kun sijoitukset alkoivat kohentua, lähtöpaikatkin paranivat. Kesäkaudella pääsin yleiskilpailussa jo neljän nippuun, ja koko kauden 2008 sijoitus oli kuudes. Vauhtia tuntui löytyvän, eikä virheitä juuri tullut.

– – –

12. syyskuuta 2009 Heinolan F-Cupin osakilpailussa tapahtui onnettomuus, joka muutti koko elämäni.

Se oli kauden päätöskisa, ja taistelimme A-junioreiden pronssisijasta. BMW, jolla olimme ajaneet koko kauden, oli myynnissä, koska aioimme siirtyä seuraavana vuonna nelivetoisten sarjaan.

Ennen rallia eräs tuttu kuski halusi ostaa autoni. Sovimme, että ajan vielä viimeisen kisan, ja hän saa sen jälkeen auton täysin huollettuna. Viikkoa ennen kisaa hän ilmoittikin yllättäen, että haluaa tehdä kaupat heti.

Tilaisuus oli niin hyvä, ettei siitä voinut kieltäytyä. Kerroin velipojalle, että viimeinen kisa jää väliin, koska BMW on myyty. Hän ei kuitenkaan tyytynyt tähän, vaan sai muutamaa päivää myöhemmin vuokrattua tilalle auton, vanhan välikoppa-Escortin.

Se oli oppikirjaesimerkki siitä, miten asioita ei pidä tehdä. Näin auton ensimmäisen kerran vasta kisapaikalla, enkä päässyt testaamaan sitä lainkaan. Uskoin kuitenkin, että turvallisuuspuoli olisi ollut kunnossa, olihan auto kilpakatsastettu.

Olimme neljän erikoiskokeen jälkeen sijalla 12, mikä olisi riittänyt pronssiin. Nelospätkän jälkeisessä huollossa kysyin kuitenkin isältäni ja veljeltäni, että tykkäättekö huonoa, jos jätän leikin kesken. Auto oli tosi paha ajaa. Rattiin tuli koko ajan lisää klappia, eli tyhjä kohta ohjauksen keskialueella kasvoi ja kasvoi.

Pohdiskelimme asiaa varttitunnin, ja päätimme kaikesta huolimatta kokeilla jatkamista. Koska seuraavana olleeseen kilpailijaan oli eroa puoli minuuttia, jäljellä olevilla kahdella erikoiskokeella ei tarvitsisi ajaa niin riskillä, vaan voisimme löysätä vauhtia hieman.

– – –

Lähdimme ajamaan viitospätkää, kun noin kahdeksan kilometriä lähdöstä oikeaan mutkaan jarrutettaessa ohjaus petti. Ehdin sanoa, että ratti pyörii käsissä.

Näin, että ajaudumme ulos tieltä pusikkoon. Sen sisällä oli kuitenkin terävä ja kiilamainen kallion uloke, johon iskeydyimme suoraan minun puoleiseni kulma edellä.

Vauhtia oli törmäyshetkellä reilut sata kilometriä tunnissa. Onnettomuudesta on tallella video, missä auto pysähtyy metrin matkalla. Se on edelleen aika brutaalia katsottavaa.

Escortin vanhanaikaiset turvakaaret eivät suojanneet auton alaosan rakenteita. Niinpä etupyörä tuli törmäyksessä tukivarsineen aina istuimeen asti. Jäin autoon puristuksiin, mutta olin koko ajan tajuissani. Sitä ihmettelivät lääkäritkin jälkikäteen.

Aluksi luulin, että jalkani ovat irtipoikki. En nähnyt polvista eteenpäin mitään: rengas ja vanne olivat siinä, missä jalkojen olisi pitänyt olla. Oikeasti jalat eivät katkenneet, vaan roikkuivat romun seassa nahkojen varassa.

Veljeni ei loukkaantunut. Huusin hänelle, että nyt meni kaikki murskaksi, mene äkkiä katkaisemaan pätkä. Videolla näkyy, miten hän juoksee auton luota jo muutama sekunti osuman jälkeen varoittamaan takana tulevia.

Myöhemmin tajusin, että myös oikeaan käteen oli sattunut pahasti. Puristin vielä tunti törmäyksen jälkeen paniikinomaisesti käsijarrua, kun eräs palomiehistä tuli sanomaan, että voit jo löysätä kahvasta. Nostin kättä, mutta vain lyhyt tynkä liikkui. Loppu käsi oli ihan makaronia.

– – –

Irrotusvaihe kesti 2 tuntia ja 28 minuuttia.

Apu tuli nopeasti paikalle, mutta se oli aivan vääränlaista. Paikalla oli todella paljon katsojia, ja hätäkeskukseen soitti viitisenkymmentä ihmistä. Lausunnot vaihtelivat siitä, että auto on mennyt pihalle aina siihen, että täällä on kuski kuollut – ja kaikkea siltä väliltä.

Ensimmäisessä paikalle tulleessa autossa ei ollut lainkaan raivausvälineitä. Miehistö sanoi heti, että tämähän on ihan hirveä tilanne, nyt pitää saada äkkiä apua. Lahdesta lähetettiinkin raivausauto, jonka pihdeillä katon turvakaaret saatiin leikattua poikki.

Aluksi karjuin autossa tuskissani, mutta sitten eräs palomiehistä tuli rauhoittelemaan. Hänen sanansa ovat jääneet mieleen shokkitilan läpi: ”Et voi liikkua mihinkään, sinua ei nyt saada irti, nyt on oltava rauhassa.” Tuli tunne, että ei auta muu kuin lusia tässä.

Pelastusmiehistö harkitsi jopa jalkojeni katkaisemista, jotta minut olisi saatu irti. Lopulta yksi palomiehistä keksi, mistä suunnasta auton pyörää työnnetään hydrauliprässillä, ja jalat pystyttiin vetämään välistä pois.

Sen jälkeen oli oikeastaan jo aika helppo olla. Paine puristusvaiheessa oli ollut aivan järkyttävä.

Oikeastaan ainoa asia, mistä olen jälkikäteen vihainen, ovat paikan päällä olleet katsojat. Suurin osa heistä vain vaikeutti pelastustoimintaa, ja muutama jopa kuvasi videokameroillaan, kun olin autossa puristuksissa. Sellaista on vaikea ymmärtää.

– – –

Onnettomuudessa oli myös hyvää onnea. Vasemman jalan säärivaltimo oli revennyt, mutta auton vanne painoi sen tukkoon. Ilman sitä olisin varmaankin kuollut onnettomuuspaikalle.

Minut vietiin ensin sairaalaan Lahteen, ja sieltä eteenpäin Tampereelle. Lääkärit olisivat ensin amputoineet jalkani, mutta en suostunut siihen. Kieltäydyin siksi jopa nukutuksesta. Sanoin, että jos minä saan huutaa, niin voitte laittaa luut suurin piirtein paikoilleen.

Vammat olivat pahat. Vasempaan jalkaan tuli 11 ja oikeaan jalkaan kolme poikkimurtumaa, minkä lisäksi kantaluu halkesi. Oikean käden olkavarressa murtumia oli peräti 18. Lääkäri sanoikin, että oli kuin olisi otettu olkavarsi pöydälle ja hakattu se vasaralla murskaksi.

Siitä alkoi pitkä toipumisjakso, joka jatkuu yhä. Olin 3 kuukautta ja 2 viikkoa vaakatasossa sairaalassa. Minut leikattiin sinä aikana yksitoista kertaa. Joulukuussa pääsin kotiin, ja pyörätuolissa olin helmikuun loppuun asti.

Sairaalassa isä kysyi, mitä tehdään rallihommien kanssa. Vastasin, että eiköhän me vielä auto osteta. Halusin nähdä, oliko kolarista jäänyt mitään kammoa. Onnettomuushan ei johtunut omasta virheestäni.

Ennuste oli huono. Oikea käsi oli halvaantunut. Ranne ja sormet eivät toimineet, eikä toipumisesta ollut mitään takeita. Jalankin nilkkanivel oli pahasti vaurioitunut.

Olin silti sitä mieltä, että osallistumme Neste Ralliin. Neljä kuukautta ennen kisaa aloin jo ottaa askeleita ilman kainalosauvoja, ja tiedustelin lääkäriltä tilannetta. Hän vastasi, että jos haluat vielä ajaa, se on sinusta itsestäsi kiinni.

Ryhdyin kuntouttamaan kättä tosissani. Tein kaikenlaisia harjoituksia. Laitoin hermoimpulssilaitteen käteen, tennispallon kouraan ja laskin käden tulikuumaan veteen, että siihen tulisi mahdollisimman paljon kipuärsykkeitä.

Vähitellen puristusvoima alkoi palautua, ja muutaman viikon päästä ranne nytkähti ylöspäin. Kun ensimmäinen viesti meni perille hermoon, tein harjoituksia yötä päivää, ja käsi alkoi toimia yhä paremmin.

Näin todella paljon vaivaa myös jalkojen toiminnan palauttamiseksi. Käytin esimerkiksi kävellessä jatkuvasti nilkkapainoja. Kuntouttaminen oli tuttua motocross-ajoilta: jokaisen kauden jälkeen minua jouduttiin paikkailemaan sieltä täältä.

– – –

Huhtikuussa, kun onnettomuudesta oli kulunut seitsemän kuukautta, palasin ralliauton rattiin jääradalla. Auto oli Citroën C2, se, jonka olimme talvella isän kanssa ostaneet.

Rullasin pyörätuolilla auton viereen ja nousin ohjaamoon. Kun hypistelin vaihdekeppiä ja muita hallintalaitteita, päässä pyöri tunteiden sekasorto, ja jännitti aivan järjettömän paljon.

Mutta kun lähdin ajamaan, tuntui siltä, kun olisin lopettanut eilen. Muutaman kierroksen jälkeen olin aivan uuvuksissa, koska fyysinen kuntoni oli niin huono. Ennen onnettomuutta olin noin satakiloinen, mutta toipumisjakson aikana paino oli pudonnut 70 kiloon.

Kaksi viikkoa ennen Neste Rallia sain lääkäriltä osallistumisluvan. Ensimmäisen erikoiskokeen lähdössä ajattelin, että pitää varmaan laskea kalenterilla, kuinka paljon jäämme kärjestä. Oli iso yllätys, kun pätkän jälkeen olimmekin luokassa seitsemänneksi nopeimpia.

Silloin tiesin, että kyllä tämä lähtee taas sujumaan. Etenkin, kun ennen rallia olin ehtinyt ajaa treeniä vain yhden viikonlopun ajan. Ennen toiseksi viimeistä päivää olimme jo neljäntenä, kunnes auton tekniikka petti.

Siitä eteenpäin ralliura on edennyt hyvin. Voitin seuraavana vuonna Vetomies-sarjan ja sijoituin Suomi-Cupissa kakkoseksi, vaikka kolme kisaa kuudesta jäi ajamatta useiden leikkausten vuoksi.

Onnettomuuden jälkeen suoritukseni vain paranivat. Isot tiet, jotka aikaisemmin olivat vaikeita, ovat nyt huomattavasti helpompia ajaa. Mitä kovempaa pitää mennä, sitä paremmin pystyn keskittymään.

Myös entisenkaltainen jännitys on poissa. Aikaisemmin jännitin koko rallin läpi, mutta nyt se loppuu heti ensimmäisen erikoiskokeen lähdön jälkeen.

Tällä hetkellä alla on itse rakentamani BMW, ja haaveenani on muun muassa vuokrata ensi vuonna todellinen huippuralliauto, jolla ajaisin yhden kauden korkeimmalla tasolla.

– – –

Vaikka toivuin onnettomuudesta suhteellisen hyvin, se palaa mieleen joka aamu. Kärsin pahoista hermokivuista, ja nilkassa on täydellinen nivelrikko. Vahvat lääkitykset ovat polttaneet vatsan ja suoliston tosi huonoon kuntoon.

Käsi ei vieläkään toimi täydellisesti, ja se on osittain tunnoton, kuten myös vasen jalka säären puolestavälistä alaspäin. Varpaatkaan eivät taivu kunnolla. Nilkka jäykistyy joskus niin täysin, että joudun kulkemaan kainalosauvoilla.

Sairaalasta pääsemisen jälkeen minua on leikattu jatkuvasti. Onnettomuutta seuraavana neljänä vuonna kävin läpi 14 isoa operaatiota, jotka vaativat pitkät toipumisajat. Sen jälkeenkin leikkauksia on ollut 2–3 vuosittain.

Yöunet ovat edelleen vähissä. Viime vuonna, kun nilkkaan tehtiin viimeisin iso leikkaus, kivut olivat niin kovat, että nukuin yhdeksän kuukauden aikana korkeintaan kaksi tuntia yössä. Autojen rakentelu onkin ollut ainoa asia, joka on pitänyt minut järjissäni.

Nykyään tilanne on vähän helpottanut uuden hermokipulääkkeen myötä. Kutsun sitä äänenvaimentimeksi: kipu on edelleen läsnä, mutta pysyy siedettävällä tasolla. Toisinaan soitan lääkärille ja pyydän häntä puuduttamaan jalan. Näin saan univajeen nollattua.

– – –

Urheilu on liikuntakykyni kannalta välttämätöntä: treenaan kovaa joka ikinen päivä. Jossakin vaiheessa lääkärit kehottivat lepäämään enemmän, mutta se oli huono ratkaisu. Kun nivelet ovat heikossa kunnossa, niihin pitää saada liikettä, muuten ne jäykistyvät, ja sitten tulee särky.

Ralliauton ajamista vammat eivät haittaa. Kisapäivä menee hyvin, kun keskittyminen on niin totaalista, mutta seuraavat kolme päivää ovat kipujen vuoksi aikamoista helvettiä. Ralli on kuitenkin intohimoni. Ilman sitä en olisi tässä kunnossa.

Sain onnettomuuden jälkeen pysyvän sairaseläkkeen, mutta seuraavana kesänä pyysin vakuutusyhtiötä palauttamaan minut työkykyiseksi. Kun kolarista oli kulunut vuosi, palasin töihin ja ryhdyin jatkamaan opintojani. Kotona toimettomana oleminen ei ollut minua varten.

– – –

Perhe on tukenut minua koko ajan. Luulen, että onnettomuus on ollut heille huomattavasti traumatisoivampi kokemus kuin minulle.

Äitini ja isäni olivat katsomassa onnettomuusrallia viimeisellä erikoiskokeella. Kun he kuulivat tapahtuneesta, he kiiruhtivat kolaripaikalle ja ehtivät nähdä minut puristuksissa.

Etenkään äitiä ei olisi ikinä pitänyt päästää sinne. Hän kärsi seuraavat kolme-neljä vuotta pahoista painajaisista. Kun äiti sulki iltaisin silmänsä, hän näki, miltä olin siellä autossa näyttänyt.

Tietenkin jos ajattelee pahimman mukaan, vanhempani olisivat saaneet jättää minulle hyvästit, jos olisin jäänyt sille tielleni.

Isäni syyttää edelleen itseään siitä, että päästi minut lähtemään pätkälle, varsinkin kun neuvottelimme asiasta juuri edellisessä huollossa. Olen kuitenkin aikuinen mies, ja teen omat ratkaisuni. Itse minä sinne autoon menin.

Vaimoni, joka myös on kilpaurheilija, tiesi mitä rallin ajaminen minulle merkitsee. Hän ei asettunut vastaan, kun halusin palata ratin taakse. Olen siitä hänelle hyvin kiitollinen.

Veljelleni ei onneksi sattunut onnettomuudessa mitään. Jos olisin loukannut hänet tai jonkun toisen, ajaminen olisi voinut loppua siihen. Vaikka joka kerta pitäisi olla tiedossa, että autossa voi sattua kaikenlaista, aika harva sitä loppujen lopuksi miettii.

– – –

Onnettomuudesta on seurannut myös paljon hyvää. Olin aikaisemmin melkoinen rämäpää, ja ralliinkin suhtauduin niin, että ei siinä voi itseään satuttaa, kun metallinen kori suojaa ympärillä. Nykyään harkitsen asioita selvästi aiempaa enemmän.

Myös suhtautuminen elämään muuttui. En enää murehdi asioita eteen- tai taaksepäin, vaan elän hetkessä. Pystyn kuitenkin olemaan suhteellisen normaalisti ja nautiskelemaan erilaisista asioista. Ja jos vertaa lähtötilanteeseen, en viitsi edes valittaa.

Tiedän toki, ettei kaikilla kolarien uhreilla ole tällaisia mahdollisuuksia selvitä. Olin pitkään sairaalan traumaosastolla, jossa hoidettiin muun muassa rattijuoppojen uhreja. Monille, jotka olivat siellä kanssani samaan aikaan, kävi paljon huonommin.

Viestini kaikille pahaan onnettomuuteen joutuneille on silti se, että vaikka vammat asettavat tiettyjä fyysisiä rasitteita, normaaliin elämään kiinni pääseminen on 90-prosenttisesti henkisestä puolesta kiinni. Mutta jos pää jää sinne onnettomuuteen, sinne jää itsekin.

Teksti: Jussi Saarinen Kuvat: Jari Saarentaus

Juttu kuvineen julkaistiin alun perin Moottorissa 7–8/2016.