Käyttötesti käytetyllä: farkku-Mersu ja laajennetun tavaratilan arvoitus

Käytetyn Mercedes-Benz 250 TD -farmarimme kontti on huikean tilava, se tiedetään. Kookkaan tavaran kuljetus oli kuitenkin aiheuttaa tenkkapoon, kun takaselkänoja ei kaatunutkaan oletettuun tapaan.

Kun pitää kuljettaa suurehko vanha huonekalu pisteestä A pisteeseen B, tarvitaan asiaan kuuluva ajoneuvo. Onneksi toimituksessa oli sattumoisin vapaana vanha dieselratsumme Mercedes-Benz 250 TD, jonka valjastimme tehtävään – sitä ennen oli vielä käytävä toimituksen pihassa varmistamassa rullamitalla, että antiikkiesine varmasti mahtuu takaluukusta sisään.

Kävi ilmi, että Mersun kuormausaukon noin-mitat – sekä leveys että korkeus ylittivät maagisen metrin rajan – kelpasivat kuljetukseen, joten päätin saman tien muuntaa ruuman laajennettuun muotoon.

Mersun muunneltavuus edustaa aikanaan yleistä mutta 2000-luvun kuluessa väistynyttä linjaa, missä ensin nostetaan takapenkin istuinosa pystyyn ja vasta sitten käännetään selkänoja alas. Nykyautojen yksinkertaistetussa ratkaisussahan istuinosa on miltei poikkeuksetta kiinteä, ja selkänoja kaadetaan sen päälle.

Perinteinen systeemi on tässä vaiheessa hieman mutkikkaampi käyttää, mutta homma palkitaan kahdella tavalla: tasaisemmalla laajennetun tavaratilan pohjalla ja istuttaessa paremmalla reisituella. Uusissa autoissa kun päädytään väkisinkin kompromisseihin, koska istuinosa on jätettävä matalammalle eikä laajennus tahdo siltikään aina asettua vaakatasoon.

Ei yhtäkään vapautusvipua

Vanhassa siis jälleen kerran vara parempi, mutisin mielessäni, kun siirryin Mersun takaovelle ja istuinosan kimppuun. Se irtosi kiinnikkeistään mutkattomasti ja kääntyi pystyyn niin, ettei etuistuinten säätövaroihin tarvinnut juuri koskea. Näppärää: sitten selkänojaa vapauttamaan.

Ja tässä vaiheessa sormi ajautuikin suuhun. Ei vivun vipua, ei vetolenkin lenkkiä, ja noja tuntui olevan visusti kiinni – tietenkin, eihän sen lukitusta ollut vielä vapautettu.

Piilisiköhän salaisuus sittenkin peräosastossa, mietin, vaikka samalla epäilin kyllä vahvasti, löytyisikö 1980-luvun puolivälissä tuotantoon tulleen farmarin tavaratilasta mitään nykyautoista tuttuja selkänojan vapautusvipuja. Eikä niitä löytynytkään – myös kontti oli täysin vivuton ja lenkitön.

Ei voi olla totta. Käytetyn Mersun kuljetustarinanhan piti edetä juuri päinvastaisella juonella, siis mahdollisimman simppelisti ja nykyautoja naureskellen – ja nyt olin itse tenkkapoon edessä, vaikka sentään olen autotoimittajaurani aikana kaatanut nelinumeroisen lukeman takaselkänojia ja vuoron perään ylistänyt tai haukkunut niiden kaikenkarvaisia toteutustapoja. Ja tässä sitä nyt oltiin, kasarikysymysten äärellä.

Löytyykö ratkaisu verkosta?

Onneksi 2020-luvulla on apuna asia, josta vielä Mersumme valmistumisaikaan voitiin vain haaveilla: internet. Älykapula käteen ja googlettamaan, ja hetimiten päädyinkin tähtikeulojen käyttäjien miehittämälle Mersuforumille ja siellä suoraan totuuden lähteelle.

Otsikko "S124-sarja: Miten takapenkin saa nurin?" ei varmastikaan merkitse valtaosalle suomalaisista tuon taivaallista, mutta työpaikan parkkipaikalla ihmetelleelle allekirjoittaneelle se tarkoitti tuossa vaiheessa suurin piirtein samanlaista lukukokemusta kuin aikanaan Aku Ankan ilmestyminen ala-asteikäisen arkeen.

Samalla vahvistui, etten ollut tehnyt asiassa mitään perustavanlaatuista virhettä: olisihan moinen ollutkin hieman noloa, olkoonkin, että tulin alalle vasta 124-mallisarjan tuotannosta poistumisen jälkeen, joten tämän sukupolven farkku-Mersuista en koskaan ole juttuja aiemmin kirjoittanut saati autoon tarkemmin tutustunut.

Mutta koska Mersu-harrastajatkin tällaista keskenään kysyvät, saattaisimme nyt olla ihan oikeasti jonkin mielenkiintoisen äärellä.

Kääntyy kuin itsestään

Ratkaisu oli yhtä aikaa yllättävä ja yksinkertainen.

Kysyjä ihmetteli laillani, miksi selkänojassa ei ole minkäänlaisia vapautusvipuja, kun istuinosasta sellaiset löytyvät. Ensimmäinen vastaus kuulosti hieman ihmeelliseltä: siinä kehotettiin vain kääntämään selkänoja, jota olin itsekin jo yrittänyt, mutta nojahan ei näillä keinoin liikkunut. Ja missä sen lukitus tällöin olisi?

Toinen vastaaja puolestaan mainitsi, että noja saattaa olla tiukassa ja hieman reilumpi nykäisy saattaisi olla tarpeen, mutta ennen kuin lähdin riuhtomaan, maltoin kuitenkin lukea eteenpäin. Kärsivällisyys kannatti tässäkin tapauksessa. Kolmas foorumilainen nimittäin paljasti asian varsinaisen ytimen: pienen, selkänojan päädyssä olevan nastan oven lukon vastineen yläpuolella.

Vyyhti alkoi purkautua, ja seuraavat vastaukset lukeneena olinkin sitten luonut käsityksen siitä, mitä Mercedeksen insinöörit ajoivat takaa silloin joskus. Erillisiä vipuja ei tarvita lainkaan, sillä selkänojan lukitus vapautuu samalla, kun takaovi avataan!

Siis kaiken kaikkiaan nerokas ja simppeli systeemi, kunhan sen olemassaolon tietää.

Hauskinta asiassa on se, että Stuttgartissa elettiin 1980-luvulla jonkinlaista citroënmaista – tai nykysilmin teslamaista – ajanjaksoa, missä tutut ja turvalliset jutut haastettiin ja ne pyrittiin suunnittelemaan uudella tavalla. Kylkiäiseksi voimme ajatella vaikka tämän aikakauden Mercedeksissä käytettyä yhden tuulilasinpyyhkimen systeemiä, jossa filosofia on hyvin selkänojan avausysteemin kaltainen.

Konttiin potkimaan

Mutta palataan vielä kuljetusepisodiin. Se noja oli nimittäin edelleen kääntämättä, eikä siis käsipelillä suostunut liikkumaan. Mutta koska takaovet ja täten lukitusmekanismi oli ilmiselvästi vapautettu, rohkenin noudattamaan seuraavan vastaajan ronskia neuvoa: selälleen konttiin ja nojaa potkaisemaan.

Ensin kuulemma pitäisi kenkäistä oikealla puolella olevaa pienempää osaa, ja tein työtä käskettyä, kunhan ensin sain 190-senttisen kroppani väännettyä vanhan farmarin suhteellisen matalan takakontin uumeniin. Ja kas: noja vapautui jumistaan, ja sama tapahtui myös isommalle osalle. Sitten vain kömpiminen takakontista ulos, takapääntukien irrotus ja nojanpuolikkaiden loksauttaminen vaakatasoon.

Ja niin vintage-huonekalu saatiin kuin saatiinkin lähtöviivalta maaliin, aidolla vintage-kyydillä. Siis sittenkin reilu ja nykyautoista poikkeava tarina, missä ehkä kuitenkin hymynkare kohdistuu tällä kertaa siihen autovanhukseen.