Käyttötesti käytetyllä: miltä vanha VW Golf tuntuu nykyautoon verrattuna?

käyttötesti käytetyllä volkswagen golf vw golf

Vanhalla autolla voi kokea ihmeellisiä elämyksiä, jos normaalisti viettää viikkonsa aivan tuoreinta teknologiaa edustavien kulkupelien ratin takana.

Kytken pakin päälle ja katson tottuneesti kojelautaan. Mitä – onko peruutuskamera pimeänä? Muutaman sekunnin kymmenyksen jälkeen muistan, että nyt ollaan 2009-mallisessa Volkswagen Golfissa: eihän tämän ikäisessä kansankulkineessa mitään kameroita harrastettu!

Ei siis muuta kuin silmät kohti kuvastimia. Tarkoituksena on vain peruuttaa tutusta tallista pihalle – maailman yksinkertaisin juttu – mutta yhtäkkiä homma tuntuu miltei mahdottomalta. Vaikka peilit ovat puhtaat ja ehjät, eihän niiden kautta hahmota yhtään mitään. Tilannetta pahentaa tietoisuus siitä, ettei Golfissa ole parkkitutkaa, risteävän liikenteen varoituksesta puhumattakaan.

Pakitan auton katveita ja kuolleita kulmia täynnä olevaan mustaan aukkoon enkä enää lainkaan ihmettele, että iso osa kolhuista sattuu nimenomaan parkkiruuduista peruutettaessa. Jännää, miten nopeasti ihminen unohtaakaan asioita, ja miten äkkiä tekniikan tuomaan apuun sopeutuu.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos päättyy

Pitkällä puutelistalla

Vanhaan Golfiin yhtäkkiä hypättäessä moni asia tuntuu toisaalta turvattomalta, toisaalta vapauttavalta.
Kahden viikon ajojakson aikana törmään yllätykseen toisensa perään, vaikka alla oleva auto on mahdollisimman simppeli – tai ehkä yllätykset johtuvat juuri siitä. Puutelista venyy pitkäksi.

Milloin on kyse kojelautaan integroidusta navigaattorista (on ollut tapana tiirailla karttaa ihan huvikseen tai syöttää tuttukin määränpää vain tarkan saapumisajan selvittämiseksi), mukautuvasta vakionopeudensäätimestä (edellä olevien autojen perät alkavat moottoritiellä uhkaavasti lähestyä) tai Spotifysta (tupakansytyttimeen kytketty bluetooth-laite ei korvaa sitä käytettävyydeltään) ja niin edelleen. Ja mihin katosi nopeusrajoitusmerkki mittaristosta?

Mitä on ehkä eniten ikävä, on digitaalinen nopeusnäyttö, jota silloin joskus pitkään vieroksuin – vanhoja kunnon viisareita ei tuntunut mikään korvaavan. Sekin on unohtunut, että vielä jokunen vuosi oli tuiki tavallista, miten auton nopeusmittari näytti melkein 10 km/h liikaa.

Tinnitus katosi

Mutta niitä positiivisiakin puolia riittää roppakaupalla. Perinteinen ota ja aja -metodi, ilman minkäänlaista ennakkoperehtymistä, on Golfin kohdalla välittömästi käytössä. Jo avaimella on oma roolinsa ja paikkansa: kaukosäätimellä ovet auki, avain virtalukkoon, kone käyntiin ja menoksi. Kaikki vipstaakit löytyvät lihasmuistista eli sieltä mihin ne autoilun alkuaikoinani 1980-luvulla opin asemoimaan, ja automaattivaihteiston valitsinkin loksahtelee lokoisasti lokosiinsa. Ja tietenkin: liki jokaiselle toiminnolle on omat nappulansa, eikä autoa tarvitse pysäyttää pientareelle kosketusnäytön kanssa käytävää virtuaalikiistaa varten.

Entäs sitten ne piipparit – tai pikemminkin niiden hetkellinen poistuminen! Ei olisi uskonut miten paljon elämänlaatua parantaa, kun esimerkiksi hetkellinen pysäytys, autosta nouseminen ja takaisin tuleminen hoituu ilman jatkuvaa sähköaivojen holhousta. Juu, kyllä, tiedän että virta on kytkettynä, ja tiedän myös sen, ettei auto lähde liikkeelle koska vaihde on P:llä – ja että voin kaiken kukkuraksi avata oven ja poistua jalan auton välittömästä läheisyydestä, ilman että kuolen siihen paikkaan.

Äänivaroitusten inflaatiolle on kuvaavaa, että sen kerran kun Golf pimputti, jätin asian tyystin huomioimatta – ja ajovalot jäivätkin sitten talliin palamaan.

Mutta vaikka korvissa ei enää soi, pumppusuutindieselin voimakas raksutus etenkin auton ulkopuolella pistää hetkeksi ikävöimään sähköautoa. Tosin vain hetkeksi. Ajetaan nyt dieselillä, kun se vielä on sallittua.
Ja kun talvi on, perinteisellä käsijarrun kahvalla voi tehostaa kääntymistä liukkaalla. Nykyautojen herkkyys ajettavuudesta puuttuu, mutta ennen se korvattiinkin ronskimmalla fiiliksellä. Vanhan liiton automiehen, johon joukkoon kai itsekin on jo pakko tunnustaa kuuluvani, sielu suoraan sanottuna lepää.

Takaisin tulevaisuuteen

Vanhaan Golfiin tottuu kaiken kaikkiaan niin aukottomasti, että kaksiviikkoisen lopulla havaitsen toitottavani kaikille, miten tässä autossa ei ole mitään liikaa eikä liian vähän, ja että tulisin näillä eväillä toimeen hamaan tappiin asti.
Ja kaikki tämä yhdistettynä siihen, että kyseessä on kuitenkin aito 2000-luvun autotuote, eli törmäysturvallisuudesta on huolehdittu ainakin kohtalaisesti ja ajonvakautus estää väistön sattuessa pahimmat heittelehtimiset.

Mutta mitä tulee sähköisiin turvavarusteisiin, ympäristöstään tuiki tutkaton 12-vuotias Golf ei tietenkään tajua mitään, eikä näin ollen paikkaa ihmisen heikkouksia. Sen tajuan kouriintuntuvasti, kun taas hyppään töiden puolesta jonkun nykyauton – samanlaisiahan ne kaikki ovat – puikkoihin. Ai että, miten peruuttaminen onkaan kameralla helppoa, ja miten voi ainakin osittain luottaa siihen, että piipparit paljastavat taakse juosseen pikkulapsen. Olkoon nykyaikakin siunattu.

Teksti: Jussi Saarinen Kuvat: Jari Saarentaus

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos päättyy