Käyttötesti: Volvo EX30 on sittenkin (melko) käyttökelpoinen

Volvo EX30 -käyttötestiautomme muistuttaa elävästi vanhoja Citroëneja: kun auton käyttöön malttaa kärsivällisesti totutella, ainakin osa persoonallisista piirteistä muuttuu pikku hiljaa siedettäviksi.

Lukot vapautuvat itsestään, kun astelen keltaisen käyttötestiautomme läheisyyteen. Ovi auki ja sisään. Starttinappulaa ei uudessa sähkö-Volvossa ole, vaan auto on heti ajovalmis – ainakin periaatteessa. Ennen liikkeellelähtöä on nimittäin suoritettava muutama toimenpide, jotta välttyisi jatkuvilta pimputuksilta ajon aikana.

Ensin kosketusnäytön alaosasta kaistavahti (joka tekee suoraan ajosta hermostunutta) pois: kaksi painallusta. Sitten nopeusrajoitusvaroitin (joka lajitoveriensa tapaan reagoi turhaan jo 1 km/h ylityksestä) pois: yksi painallus lisää. Ja vielä kuljettajan vireystilan valvonta (joka on sitä mieltä, että normaali katseeni ei ole keskittynyt) pois: muutama painallus lisää.

Ja vasta sitten ohjauspylvään oikealla puolella olevasta viiksestä D päälle ja matkaan. Kokemus nimittäin puhuu, että ajon aikana en enää ryhdy edellä mainittuja säätämään – sen verran paljon ne vievät EX30-kuskin huomiota pois liikenteestä.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos päättyy

Alku aina hankalaa

Viimekeväisten lyhyempien etappien jälkeen olen menneen kesän aikana ajanut käyttötesti-EX30:llä hieman pidempään, ja auton salat alkavat vihdoinkin valottua.

Kuten auton varsinainen vastuuhenkilö Aake Kinnunen jo omassa väliraportissaan mainitsi, vietin huhtikuisen viikon käyttötestiimme juuri tulleen Volvon ohjaimissa, enkä lainkaan pitänyt kokemastani – itse asiassa ruotsalaisuutuus sai monellakin tapaa raivon partaalle.

Nappuloiden puuttuminen, kosketusnäytön epäloogisuudet ja lukuisat bugit tekivät autosta poikkeuksellisen vaikeakäyttöisen. Mitään ei tahtonut löytyä, ja kun lopulta löytyi, kaikki tuntui toimivan juuri päinvastoin kuin olisi olettanut. Nimenomaan Volvosta puhuttaessa kyse oli lähes kulttuuriskandaalista.

Asiaa ei helpottanut EX30:n kuljettajan istuin, jonka ehdin jo tuomita huonoimmaksi ruotsalaistehtaan tuotteeksi sukupolviin. Jo Amazonin ajoista lähtien varustukseen on esimerkiksi kuulunut ristiseläntuen säätö, joka tästä uudesta puuttuu, ja myös toinen erinomainen Volvo-perinne, erillinen etureunan korkeussäätö, on jostain syystä heivattu historiaan.

Kun vielä auton lattia on sähköautojen tapaan korkealla, reisituen riittävyys pidemmillä matkoilla oli aidosti huolena – niin urbaani kulkuneuvo EX30 kun olemukseltaan onkin.

Tien päällä auto kaiken kukkuraksi keinahteli kummallisesti – niin kaupunkiajossa kuin nopeammillakin väylillä. Lähtökohdat loppukesästä koittaneelle hieman pidemmälle matkalle eivät siis olisi voineet juuri pessimistisemmät olla.

Kärsimysten kautta maaliin

Mutta parhaat automedian jutut ovatkin aikojen saatossa syntyneet kärsimysten kautta. Niinpä otin Volvon alle miltei pelkästä masokismista, kun oli tarkoitus suunnata Jyväskylän seudulle Suomen MM-rallia katsomaan. Tuollainen reissuhan sisältää tyypillisesti miltei kaikenlaista tietä alun moottoritieajosta lopun pikkuränneihin.

Ja ihme sekä kumma, EX30:een alkoi matkan myötä tottua. Istuin ei loppupelissä aiheuttanut pakaroiden puutumista, pitkälti varmaankin istuinosan pehmeyden ansiosta, jolloin kankut uppoavat sopivasti penkin uumeniin. Keinahteluunkin tottui, ja annokset kehnokuntoisia asfaltti- sekä sorateitä osoittivat, että EX30 tuntuu oikeastaan sitä paremmalta mitä huonompi alla oleva tie on. Vaikka jousitus on jämäkkä, soran rapina pysyy loitolla ja ajonvakautus pelaa jouhevasti.

Kun vielä muistaa suorittaa jutun alussa luetellun proseduurin, eivät ne pimputtelutkaan vaivaa. Lyhyemmillä taajamasiirtymillä tästä tosin on aivan turhaa vaivaa aina auton ”käynnistämisen” jälkeen, mutta kuten sanottua, sama viive koskettaa miltei kaikkia uusia autoja – joissakin autoissa nämä toiminnot eivät kylläkään haittaa ajoa, ja toisaalta niiden poiskytkeminenkin sujuu monesti yksinkertaisemmin.

Ei pelkkään korttelinkiertoon

Ei EX30 silti vielä valmis ole, kaukana siitä, mutta erilaisilla ohjelmistopäivityksillä siitä saadaan varmaankin jo aivan kohtuullinen kulkupeli.

Sitä ennen auto tuo elävästi mieleen sanonnan, jota käytettiin 1970–80-lukujen Citroënin toinen toistaan persoonallisempien DS-, GS/GSA-, CX- ja BX-mallien yhteydessä: autoon ei pääse sinuiksi yhdellä korttelinkiertämällä, vaan siihen tarvitaan tuntuvasti pidempi koeajo.

Nyt siis Volvo on liittynyt tuohon klubiin, johon esimerkiksi tuon ajan 240-mallia ei olisi päästetty kynnystä pidemmälle. Mutta näin se automaailma vain muuttuu, ja onneksi ihminen on sopeutuvainen olento, kunhan vain malttaa päästää ennakko-odotuksistaan irti.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos päättyy