Matka: Aasin kanssa hulluuden partaalle

Vaellusmatka aasin kanssa haastaa suorituskeskeisen nykyihmisen. Tarkkaa aikataulua ei ole, kiirehtiä ei voi ja tapahtumien kulusta päättää yleistunnelmasta ja tauoista tarkka, herkästi mielensä pahoittava ja jääräpäinen aasi.

Sophie ei halua kävellä. Ei huvita, sillä tunnelma vaikuttaa kireältä ja evääksi poimitut villipäärynätkin liian suurilta suuhun. Sophie astuu tiesivuun ja katsoo ohi. Päivä on vasta alussa, matkaa edessä kilometritolkulla ja menohalut nollissa. Tunnelma on jäätävä, mutta ei auta. On istuttava alas ja mietittävä vaihtoehtoja.

Sophie on noin 25-vuotias kesyaasi. Tarkkaa ikää ei tiedä kukaan, sillä ennen nykyistä pestiään vaellusseuralaisena Sophie on viettänyt erilaista elämää toisaalla.

Kesyaasi on yllättävän yleinen lemmikki Euroopassa, mutta kovin aasimaista elämää ne eivät kaikkialla pääse viettämään, joten muutto uuteen laumaan aasivaelluksia järjestävän Katrin van Zwollin tilalle Koillis-Saksan Uckermarkiin on ollut todennäköisesti merkittävä parannus aasin uralla.

Nyt Sophie syö apilaa pellonpientareella piittaamatta muusta seurueesta. Aurinko paistaa, eikä maalaismaisemassa ole moittimista, mutta eteenpäin tekisi mieli. Ennen ensimmäistä taukoa käveltiin vain vajaa kilometri.

Omenalla vauhtiin

Liikkeelle yritetään aasin omistajan ohjeita kertaamalla. Riimu lasketaan löysälle, sillä nykiminen vain pahoittaa aasin mielen ja latistaa tunnelman. Ja kukapa huonon tunnelman vallitessa haluaisi kävellä. Ei ainakaan Sophie.

Seuraavaksi yritetään ystävällistä puhetta. Saksaksi ja suomeksi. Mutta ei auta. Apila viehättää enemmän. Tilanne muodostuu ongelmalliseksi, sillä Katrin van Zwollin mukaan aasi ei kävele nälkäisenä, mutta täysi maha vie niin ikään menohalut.

On vaikea arvioida kuinka paljon apilaa aasiin mahtuu. Sophie on aasiksi pieni, mutta kahdestaan sitä ei kuitenkaan jaksa nostaa takaisin tielle, joten senkin vaihtoehdon voi unohtaa.

Kolme kilometriä tunnissa

Aikatauluorientoitunut ja päiviään suorittava nykyihminen on aasin edessä lähes aseeton. Yhteistä kieltä ei ole, eikä käyttöohjeita löydy netistä, joten on joustettava ja luovittava. Tämä on yksi syy aasivaellusten kasvavaan suosioon Saksassa.

Vaelluksella työelämän kiireet ja arkihuolet unohtuvat taatusti. Aasia odotellessa on aikaa ajatella ja katsella maisemia.

Tällä kertaa aasi starttaa lahjomalla. Taskussa kuljetettu omena herättää mielenkiinnon ja pieninä paloina annosteltuna aasi lähtee huomaamattaan liikkeelle. Vuosisatoja vanhan peltotien mukulakiveys kopisee kavioiden alla ja matka taittuu taas.

Aasin matkanopeus on tosin vain kolme kilometriä tunnissa, joten vauhti ei päätä huimaa. Nykyihmistä sekin kalvaa. Aasin näkemyksestä ei ota selvää.

Aasin tahtiin

Reitti halkoo hämmentävän monipuolista saksalaista maalaismaisemaa. Viljelysmaiden halki kulkevia vanhoja peltoteitä kelpaa kävellä, sillä muuta liikennettä ei ole.

Autolla suuria väyliä pitkin liikkuessa tämä puoli jää auttamattomasti näkemättä. Sama koskee myös pikkukyliä. Niihin ei muuten tulisi poikettua.

Vaikka merkittävät nähtävyydet puuttuvat, avaa läpikävely uusia näkökulmia. Aasin kanssa kulkijasta pitävät jokseenkin kaikki, joten tervehdittäviä riittää, kunhan on tarkkana ja pitää aasin poissa pihanurmilta ja kukkapenkeistä.

Vaellusreittejä ei ole merkitty maastoon, joten sujuvasta kartanlukutaidosta on apua. Kompassia ei tarvita, mutta pienempien polkujen risteyksissä on oltava tarkkana.

Seuraavaa taukoa yritetään pitkittää mahdollisimman paljon, mutta puolentoista tunnin välein aasin on päästävä huilaamaan. Aasin mukaan tunnit tulevat täyteen heti reitin ainoan vilkasliikenteisen maantien ylityksen jälkeen, vaikka kello on toista mieltä.

Kuorma-autot pyyhkivät ohi epämukavan läheltä, mutta aasi keskittyy rauhallisesti pientareen kulahtaneeseen heinään. Ei auta maanittelu, ei käskeminen, ei mikään.

Laulaen liikkeelle

Maantien penkalla aika pysähtyy. Taskunpohjalle kerätyt omenat ja villipäärynät ovat liian suuria huonohampaisen aasin suuhun, joten niistä on esipureskeltava sopivampia paloja. Hedelmät ovat happamia, mutta herkkupalat saavat Sophien unohtamaan kulahtaneen heinän hetkeksi. Vieressä piennar pölisee, autoja riittää.

Epätoivon iskiessä mieleen tulee omistajan neuvo rauhallisesta puheesta ja hyräilystä. Puheet on pidetty, mutta laulu, sitä ei ole vielä kokeiltu. Ikävä kyllä mieleen ei tule kuin Sillanpään marssilaulu ja Elefanttimarssi. Jälkimmäisen ensitahdit saavat aasin liikkeelle. Onneksi kukaan muu ei ole kuulemassa.

Pari sataa metriä taittuu laulaen. Sen jälkeen koko seurue on pitkän tauon tarpeessa.

Vähillä kilometreillä

On selvää, että päivästä tulee pitkä, vaikka kilometreissä reissu ei ole kummoinen. Kuormastaan kevennetty aasi piehtaroi ja kurkottelee heinää niin kaukaa kuin puuhun sidottu köysi suo. Lähempänä oleva heinä ei maistu.

Muulle seurueelle on pakattu mukaan runsas lounas. Heinikossa makaillessa ei kiire vaivaa ennen kuin viereisen polun yli luikertelee käärme.

Viereisellä luonnonsuojelualueella olisi mahdollista bongata saukkoja, kuningaskalastajia ja kalasääksiä, mutta kaukoputki puuttuu kuormasta. Aasin kannettavaksi ei voi lastata juuri 20 kiloa enempää tavaraa, joten kahden on matkattava kevyesti, tai kannettava osa tavaroista itse.

Pitkillä aasivaelluksilla matkatavarat siirtyvät majapaikasta toiseen erikseen kyyditettyinä, mutta muutaman päivän reissuista on selvittävä pakkaamalla maltillisesti.

Mykistävä metsä

Lounaan jälkeen liikkeelle päästään laulamatta. Pikkukylässä koira säntää aasin perään haukkuen ja hampaitaan esitellen. Sophie pysyy rauhallisena muun seurueen asettuessa koiran ja aasin väliin. Koira ymmärtää lopulta oman etunsa ja poistuu paikalta häntäänsä nostamatta.

Omenalla palkittu aasi lähtee liikkeelle aavistuksen verran innokkaammin. Van Zwollin mainitsema tiimiytyminen on selvästi tapahtumaisillaan.

Maisema vaihtuu peltoaukeista metsään. Jalopuiden latvat siivilöivät valon tarkoin ja polulla on yllättävän hämärää. Varjossa ei aluskasvillisuutta juuri ole, joten kummitusmetsässä näkyvyyttä riittää. Hetkittäin tuntuu kuin kuljettaisiin elokuvalavasteissa.

Muutamat kyltit ja kyttäystornit kertovat, että metsässä liikkuu muitakin. Tyypillinen riista lienee kauris, mutta ensimmäistäkään ei nähdä.

Peltomaiseman alkaessa uudelleen törmätään kettuun. Repolainen on kuitenkin heittänyt jo henkensä. Viereisestä kyttäyskojusta voinee päätellä, että kuolema on ollut ennenaikainen.

Vastassa lepakko

Tunnit tulevat aasin osalta jälleen täyteen, joten kuorma on purettava alas. Paikallinen taidemaalari kurvaa paikalle polkupyörällään. Mies haluaa nähdä aasin, mutta ei malta pysähtyä. Hidasajo ei kuitenkaan onnistu. Mies kaatuu pyörineen ja tauluineen keskelle tietä. Aasia ryminä ei kiinnosta ja tarakalle köytetty taulukin jää ehjäksi.

Viimeiset kilometrit ovat tällä kertaa lyhimmät. Sophie kulkee villipäärynöiden houkuttelemana tasaisesti, eikä säiky edes tienpenkalla kyttäävää pientä käärmettä.

Päivän taittuessa iltaan päästään perille. Aasivaelluksilla majoitus on järjestetty matkan varrelle sopivasti osuvien maatilojen tai maaseutuasuntojen yhteyteen. Tällä kertaa päivä päättyy kirjansitomon pihapiiriin. Aasi päästetään yöksi laitumelle.

Hotellitasoista majoitusta on aasivaelluksella turha odottaa. Tilan työväen kanssa jaettava asumus on vaatimaton, mutta parhaassa tapauksessa yhteisöllisestä elämästä, jaetusta illallisesta ja uusista tuttavuuksista nauttivalle matkan illoista voi tulla elämyksellisiä.

Tällä kertaa muita matkalaisia ei tilalla ole, joten ainoan yllätyksen järjestää makuuhuoneen pöydälle päivänsä päättänyt lepakko.

Teksti: Antti Hentinen Kuvat: Lauri Ahtiainen