Matkavinkki Berliini: eron kyyneliä ja derkkutunnelmaa

Saksan pääkaupungissa voi tutustua siihen, kuinka historia erotti ja lopulta yhdisti sekä kansan että kaupungin – ja kuinka DDR:n puolella elettiin arkea.

Berliinin muuri on sanakaksikko, joka herättää heti tuntemuksia. Käytännössä kaikki tietävät Berliinin kaupungin halkaisseesta muurista: se erotti Länsi-Berliinin Itä-Berliinistä ja DDR:stä.

Toiselta puolen muuria sen uskottiin suojelevan itäsaksalaisten kansalaisten mieliä länsimaalaisesta hapatukselta, toisella puolen sen rakentamisen pontimena uskottiin olevan halu padota itäberliiniläisten ja itäsaksalaisten pääsy länteen.

Muurin rakentamisesta vastasi Saksan demokraattisen tasavalta.

Kaiken taustalla oli toisen maailmansodan lopputulema, jonka perusteella liittoutuneet jakoivat Saksan neljään miehitysvyöhykkeeseen Neuvostoliiton, Yhdysvaltain, Britannian ja Ranskan kesken. Neuvostoliiton vyöhykkeelle jäänyt pääkaupunki Berliini jaettiin samalla tavoin vyöhykkeisiin. Neuvostoliitto hallitsi kaupungin itäosaa, kolme länsivaltaa sen länsiosaa.

Muurilla on kuitenkin paljon lisää kerrottavaa perusfaktojen lisäksi, ovathan muurin vaikutukset ovat olleet syvä viilto aiemmin yhtenä kansana kasvaneen maan itsetuntoon, yhteiskunnalliseen toimeliaisuuteen, poliittiseen kehityksen sekä yksittäisten ihmisten ja sukujen kohtaloihin.

Suvut ja puhevälit rikki

Saksojen välinen raja suljettiin vuonna 1952. Se jätti Berliinin ainoaksi paikaksi, jossa raja jäi avoimeksi – mahdollistaen – etenkin koulutettujen ja työikäisten – miljoonien itäsaksalaisten pakenemisen länteen.

Välivaihe muurin valmistumiseen eli vuoteen 1961 asti oli monelle suvulle, perhekunnalle ja ihmiselle vaikeiden valintojen ja suhteiden katkeamisenkin aikaa. Lähteäkö länteen ja jättää esimerkiksi iäkkäät isovanhemmat taakseen? Lähteäkö vaikka omat sisarukset päättivät kuitenkin jäädä?

Monet suvut rikkoutuivat, monet ihmissuhteet katkesivat lopullisestikin, vaikka muurin murtuminen oli toiveissa ja tulossa. Aikaa jälleennäkemiseen saattoi kulua liikaa.

Muuri kesti oikeastaan yllättävänkin kauan murtumatta eli vuodet 1961–1989. Sitten ajan riento teki mahdottomaksi estää ihmisiä elämästä kuten ja missä halusivat. Oli aika alkaa rakentaa yhteistä Saksaa, eikä se käynyt kipuiluitta.

Eroja ja kohtaamisia

Kyynelten palatsi, Tränenpalast on oivasti nimetty rakennus, johon monilla liittyy vahvoja tunteita ja kaihertavia muistoja.

Friedrichstrassen rautatieasemalle Berliinin Mitten kaupunginosaan vuonna 1962 valmistunut rakennus oli paikka, jonka katon alla yhdistyivät haikeat hyvästit ja viiltävä kaipaus, toivo ja epätoivo, ilo ja pelko.

Friedrichstrassen S-Bahn-asema oli viimeinen asema ennen Länsi-Berliinin rajaa idästä länteen kulkeville junille. Asema sijaitsi keskellä kaupunkia pohjois-etelä-linjalla.

Kun raja suljettiin elokuussa 1961, tästä kauttakulkuasemasta tuli terminaali ja rajanylityspaikka matkustajille kummaltakin puolen Berliiniä. Tässä rakennuksessa selviteltiin oikeudet ylittää raja – perustelut matkustamisen epäämiselle idästä länteen saattoivat olla mielivaltaisia. Monen päätöksen taustalla oli itäsaksalaisen turvallisuusministeriö Stasin arvio siitä, oliko vaarana, että rajan ylittäjä ei koskaan enää palaisi.

Ja vaikka ylityslupa heltisikin, oli osa menettelyä nöyryyttävät utelut ja pitkien aikojen pakkojonottaminen. Iäkkäitä ihmisiä tuupertui ylitysprosessin aikana kuoliaiksi.

Järki ja toivo voittivat 9. marraskuuta vuonna 1989, kun Berliinin jakantu raja avautui myös Friedrichstrassen rautatieasemalla.

Pieni, kiehtova ja ilmainen

Pysyvän näyttelyn nimi englanniksi on ”Border Experiences. Everyday Life in Divided Germany”.

Suojeltu rakennus on kaikille historiasta kiinnostuneiden vaelluskohde, joka kertaa ihmiskohtaloiden lisäksi, kylmän sodan vaikutukset kansalaisille sekä Saksojen yhdistymisprosessin keskeiset vaiheet.

säätiön ylläpitämä näyttely on varsin pieni mutta kiehtova ja sisäänpääsy on ilmainen.

Näin itäpuolella elettiin

DDR museo saavutti pian vuoden 2006 avajaistensa jälkeen pysyvän jalansijan suurkaupunki Berliinin monipuolisella museokentällä, olkoonkin, että museon tilat ovat varsin niukat.Museon sijainti sitä vastoin otollinen Spree-joen rannassa Karl-Liebknecht -kadulla Mitten kaupunginosassa.

Museo on varsin suosittu, sillä kävijöitä on yli puoli miljoonaa vuosi vuoden jälkeen.

Museossa moni esillä oleva esine tai laite herättää nykykävijän silmin hilpeyttä ja myötäsääliäkin kuten vaikka aikansa itäsaksalainen televisio tai puhelin, mutta olivat ihmisille oman arjen tärkeitä esineitä. Arki valottuu museolla monin tavoin sisustuksesta koulukirjoihin ja keittiövälineistä harrastusvermeisiin. Museon kokoelmissa on kaikkiaan huimat 300 000 esinettä, joista moni on saatu lahjoituksina.

Kannattaa myös piipahtaa Pankowin kaupunginosassa Knaacks-kadun Museum in der Kulturbrauereissa, jossa on esillä itäsaksalaisten arkea esittelevä Alltag in der DDR -näyttely. Näyttely on pääsymaksuton.

Näissä kohteissa käydessä tulee elävästi mieleen Tallinna televisiotornin juuren näyttelytiloissa vuonna 2017 esillä ollut Banaane ei ole -neuvostoaikanäyttely, joka kertoi käyttöesineiden voimin virolaisarjesta 1970–1980 välisenä aikana. Virolainen valokuvaajani puuskahti heti näyttelyn ovella, että onpa ankeaa. ”Tuo aika on onneksi jo takana. Miksi tarvitaan näyttelyä.”

Juuri siksi, että muistamme ja osaamme suhteuttaa.

Teksti: Marko Jokela Kuvat: Marko Jokela ja DDR museum