Miksi nykyautot ovat toinen toistaan tylsempiä?

Persoonallisen auton löytäminen alkaa olla entistä vaikeampaa, sillä sellaisia ei juuri valmisteta.

Törmäsin viikko sitten somepäivitykseen, jossa eräs autonostaja pohti uuden auton ostamista. Potentiaalinen ostaja pohti sitä, onko väärin ostaa auto järjen sijaan tunteella. Mieleni teki vastata, että tunne on ainoa mahdollinen ratkaisu autokaupoilla, sillä kaikki autot ovat teknisesti samankaltaisia. Sitten tajusin, että uusista autoista uupuu myös tunne.

Uusien autojen tarjontaa katsellessa tylsistyy helposti. Erot automerkkien välillä ovat niin marginaalisia, että niitä alkaa olla mahdotonta erottaa toisistaan. Suurin osa nykyautoista on sulavalinjaisia katumaastureita, jotka näyttävät siltä, että ne syövät mökkiteitä aamiaiseksi. Totuus on usein toisenlainen, sillä etenkin sähköisen voimalinjan autoilla kannattaa pysytellä kestopäällysteellä, sillä pienikin lommo akkukotelossa tietää hylkäystä katsastuksessa.

Persoonaa uupuu myös siksi, että samaa automallia myydään useammalla eri mallinimellä. Otetaanpa esimerkiksi italiaisvalmistaja Alfa Romeon tuoreehko sähköautomalli Junior. Auto on muovattu Stellantis-konsernin EMP1-pohjalevylle, jota tavataan suuressa määrässä Stellantiksen valmistamia automalleja. EMP1-perusrakennetta hyödyntävät mm. Peugeot 2008, Opel Mokka ja DS3.

Juniorin varsinaisia sisarmalleja ovat Fiat 600e ja Jeep Avenger, jotka jakavat käytännössä saman voimalinjan ja rakenteen. Koko kolmikko valmistetaan Stellantiksen tehtaalla Puolassa, ja uunista tulee ulos kolme lähes identtistä crossover-mallia. Persoona syntyy keulassa ja ratissa olevista merkeistä. Tässähän ei ole mitään pahaa, mutta kovin persoonallisia autoja yhteistuotantotavalla ei synny.

Persoonattomuus lisääntyy myös sähköisen voimalinjan myötä. Kun joskus ammoisina polttomoottoriaikoina voimanlähteiden luonnetta voitiin analysoida Esson baarin ikkunapöydissä, ei sähkömoottorin luonteesta halua puhua enää kukaan. Tämä johtuu pitkälti siitä, ettei sitä ole.

Puhe luonteikkuudesta on siirtynyt koskemaan hevosvoimien ja newtonmetrien määrää. En ole kuuna päivänä kuullut kenenkään ylistävän Hyundai Ioniq 5N:n sähkömoottorin luonnetta. Hevosvoimien määrää voi sen sijaan kummastella. Toki todellinen Esson baarin vakioasiakas muistaa hekotella sähkövispilälle ja sille, että sähkö ei Suomen talveen sovi.

Polttomoottoritkaan eivät ole välttyneet tylsistymiseltä. Niiden kehitys on pitkässä kuvassa tiivistynyt sanaan downsizing, jonka vuoksi moottorien iskutilavuus on alati pienentyvä luonnonvara. 0,9–1.2-litrainen kevythybridimoottori on standardi, josta poikkeaminen on harvinaista. Mutta sattuu sitäkin.

Yksi esimerkki persoonallisesta suhtautumisesta polttomoottoriin on Mazda, joka ei ole lähtenyt puristamaan moottorivalikoimaansa pienempään muottiin. Japanilaismerkki luottaa edelleen suureen iskutilavuuteen, sillä voimanlähteistä löytyy 2,5- ja 3,3-litraisia moottoreita. Kaiken lisäksi yli kolmelitrainen kuutoskone käyttää polttoaineena dieseliä. Temppu kuulostaa sähköistyvässä autoteollisuudessa liki rikolliselta.

Myös muotoilumielessä markkinoilla on tavanomaisuuden kaavoja rikkovia autovalmistajia. Yksi sellaista on ruotsalaiskiinalainen Polestar. Merkin ensimmäiset mallit olivat sovinnaisempia, mutta Polestar 4 on hieman poikkitaiteellinen ilmestys. Sen leimallisimpiin piirteisiin kuuluu se, että mallissa ei ole lainkaan takalasia. Sellaista ei suunnittelijan mukaan tarvita. Tällaista ajattelua tarvitaan automaailmassa lisää.