Koeajo: Mercedes-Benz Vito uudistui, mutta vanhaakin jäi

Tuore dieselmoottori ja automaattivaihteisto tähdittävät Mercedes-Benz Vito -faceliftiä, mutta ikäkin tuntuu paikka paikoin. Hyvää: sivistynyt moottori, ajettavuus. Huonoa: viivyttelevä neliveto, poljinkäyttöinen seisontajarru.

Mercedes-Benz Vito uudistui merkittävimmin kaksilitraisen OM 654 -turbodieselin osalta. Tätä moottoria ei ole ennen Vitossa nähty: valmistajan henkilöautoissa kyseinen kone otettiin käyttöön vuonna 2016 ja Viton pikkubussiversio V-sarjassa toissa vuonna. Tehoversiot ovat Viton tapauksessa astetta maltillisemmat eli 136, 163 ja 190 hv, ja etuja on valmistajan mukaan nähtävillä erityisesti kulutus- ja päästöpuolella.

Samalla automaattivaihteisto on nyt kaksi pykälää parempi eli yhdeksänportainen (manuaalilaatikon saa keskitehoiseen versioon). Vetotapana on tämän moottorin yhteydessä takaveto ja lisähintaan neliveto. Lisäksi on saatavana 1,8-litrainen diesel etuvetoisena sekä täyssähkömalli eVito.

Jopa ilmajousituksella

Maskin ja sisätilojen lievien viilausten ohella liitettävyydet ovat monipuolistuneet. Uutuusvarusteista koeajoautossa ei ollut ilmajousitusta, joka tuli loppusyksystä tarjolle niin V-sarjaan kuin Vitoonkin sähköversiot mukaan lukien. Myös digitaaliseksi muuntuva taustapeili, joka turvaa takanäkyvyyden vaikka kuormatila olisi täynnä, jäi myöhempien tutustumisten varaan.

Turvavaruste- ja miksei mukavuusvarustepuolenkin tärkein uutuus on mukautuva vakionopeudensäädin, joka toimii käytännössäkin moitteetta ja yllättäviinkin edessä autoilevien kaistanvaihtoihin pehmeästi reagoiden. Säädintä käytetään edelleen perinteisellä mersun vivulla toisin kuin valmistajan henkilöautoissa.

Osittain hieno voimalinja

Ajettu Vito-yksilö oli laajan malliston kolmesta koripituudesta keskimmäinen, keskilinjaa se edusti myös teholtaan, ja lisälistalta oli ruksittu niin automaatti kuin nelivetokin.

Tuore moottori/vaihteistoyhdistelmä liikuttaa Vitoa kuten nykyaikaista pakua pitääkin, siis äänettömästi, värinättömästi ja voimakkaasti. Kulmikkainta kastia kokonaisuudessa edustaa 45/55-perusvoimanjaolla toteutettu neliveto, joka tuntuu tietyissä tilanteissa hieman liiankin takapainotteiselta. Esimerkiksi jyrkän jäämäen juurella auto ehtii miltei kaivautua paikoilleen ennen kuin singahtaa etuvetoavun turvin eteenpäin. Sen sijaan liukkaissa mäkilähdöissä neliveto pelaa kuten pitääkin.

Vanhanaikainen yksityiskohta on myös polkimella käytettävä ja vivusta mekaanisesti vapautettava seisontajarru – perimersumaisen käytön omaksuneet eivät tosin varmaankaan kiinnitä moiseen erityishuomiota.

Astetta henkilöautomaisempi

Ajomukavuutta ei voi moittia, joskaan pitkittäissuuntaista tilaa ei ohjaamossa ole sen enempää kuin kilpailijoissa – näkyvästi kuormatilaan työntyvästä väliseinästä huolimatta. Seinän materiaalikaan ei lasikuituisuudessaan herätä ainakaan premium-ajatuksia.

Muuten tavaratila-asiat ovat normaalit suorine seinineen ja riittävästi aukeavine ovineen, mutta koeajoautossa katse osui led-valojen puutteeseen. Yksi etu auton muotoilussa sitä paitsi erottuu: suipon yleismuotonsa ansiosta Vito näyttää useimpia pakettiautoja henkilöautomaisemmalta.

Teksti: Jussi Saarinen Kuvat: Petri Munukka