Liikenneturvallisuus: toiminta onnettomuuden sattuessa on tehostunut

Avun hälyttämisen helpottuminen, ensihoidon tehostuminen ja onnettomuuspaikan turvallisuuteen panostaminen edesauttavat onnettomuuden uhrien selviytymismahdollisuuksia.

Liikenneturvallisuus-juttusarjassamme olemme jo aiemmin todenneet, kuinka huimasti Suomen liikenneturvallisuus on parantunut vuosikymmenten kuluessa. Tätä kehitystä ovat olennaisesti tukeneet kuljettaja valintoineen, liikenneympäristö sekä alati kehittyvä ajoneuvotekniikka. Näistä kuljettajan ja liikenneympäristöjen osuutta olemme jo käsitelleetkin tarkemmin omina juttuinaan, ja ajoneuvoteknisistä ratkaisuista julkaisemme säännöllisesti omaa juttusarjaansa.

Vaikka turvallisuus on parantunut huomattavasti, liikenteessä tapahtuu silti onnettomuuksia. Autojen passiivisen turvatekniikan ansiosta sellaisesta onnettomuudesta, jossa ennen menehdyttiin, saatetaan nykyään selvitä hengissä. Vastaavasti myös loukkaantumiset ovat usein aiempaa lievempiä.

Kun onnettomuus sattuu, olennaisessa roolissa ovat myös avun saaminen ja toiminta onnettomuuspaikalla. Myös nämä molemmat ovat vuosien saatossa kehittyneet roimasti.

Avun hälyttäminen helpottunut

Vielä omassa lapsuudessani ja nuoruudessani 1970-, 1980- ja osittain 1990-luvullakin elettiin aikaa ilman matkapuhelimia. Toki NMT-puhelimia oli autoissa jonkin verran jo 1980-luvun alkupuoliskolta alkaen, mutta ne olivat kalliin hankintahintansa vuoksi varsin harvinaista herkkua.

Niinpä todennäköisyys sille, että onnettomuuspaikalle sattui auto, jossa olisi ollut NMT-puhelin, oli todella pieni. Apua oli siis lähdettävä hälyttämään jostain lähitalosta, ja tämähän se otti aikansa. Positiivista ajassa toki oli se, että kun mentiin soittamaan hätänumeroon jonkun talon lankapuhelimesta, oli talossa asuvalla väellä pääsääntöisesti käsitys siitä, missä ollaan, joten apua osattiin hälyttää oikeaan paikkaan.

Mukana kannettavat kännykät alkoivat yleistyä 1990-luvun loppupuolella, ja niitä alkoikin ilmestyä yhä useamman kulkijan povitaskuun, vyölle tai käsilaukkuun. Puhelimien yleistyminen helpotti ja nopeutti avun hälyttämistä, kun se saatettiin tehdä suoraan onnettomuuspaikalta, samalla muuta liikennettä varoittaen ja ensiaputoimia tehden.

Kännyköiden lisääntymisen lieveilmiönä oli se, että avun hälyttäjä ei aina välttämättä tiennyt onnettomuuspaikan sijaintia, mikä taas vaikeutti pelastajien – tai silloin sai vielä puhua palomiehistä – lähettämistä oikeaan paikkaan.

Tämäkin ongelma on saatu poistettua, ensin navigaattorien ja myöhemmin älypuhelimien myötä. Erinomaisena kehityksenä voidaan pitää 112-sovellusta, joka välittää automaattisesti tarkan paikkatiedon hätäkeskukseen.

eCall pyytää apua automaattisesti

Kaikissa 31.3.2018 jälkeen tyyppihyväksytyissä henkilö- ja pakettiautoissa pitää olla eCall-järjestelmä. Sen ansiosta auto lähettää joko automaattisesti tai napin painalluksesta hätä- tai palvelukeskukseen tietopaketin, josta ilmenee ajoneuvon tyyppi, valmistenumero, ajoneuvon käyttämä polttoaine/energia, onnettomuusajankohta, tarkka sijainti ja kulkusuunta, henkilömäärä sekä tieto siitä, onko hälytys tehty automaattisesti vai manuaalisesti.

Samalla järjestelmä avaa puheyhteyden hätä- tai palvelukeskuksen ja autossa olevien henkilöiden välillä. Jos henkilöt eivät ole puhekykyisiä, lähtee joka tapauksessa tietopaketti suoraan tai välikäden kautta hätäkeskukseen, jossa tapauskohtaisesti tehdään päätös, lähetetäänkö apua vai ei. Järjestelmän avulla saadaan paikalle juuri oikeanlaista apua mahdollisimman nopeasti. Tieliikennekeskukseen lähtee myös automaattisesti tieto onnettomuuspaikasta.

Automaattisen hätäilmoituksen lähettämisen aktivoinnissa on autokohtaisia eroja. Lähetyskäskyn laukaisee usein turvalaitteen, kuten turvatyynyn, laukeaminen. Autoissa on myös törmäysvoimia ja -nopeuksia mittaavia tunnistimia, joita hyödynnetään. Se, mitä parametrejä ja raja-arvoja näissä käytetään, vaihtelee valmistajakohtaisesti. Esimerkiksi pienen töytäisyn jälkeen osassa autoja saatetaan pyytää kuljettajaa valitsemaan auton näytöltä, halutaanko soittaa hätäpuhelu vai kutsua teknistä apua (esim. tiepalvelu).

Myös muut auton turvajärjestelmät saattavat käynnistää eCall-puhelun. Jos kuljettaja ei esimerkiksi pidä ratista hetkeen kiinni, hätätilanneavustin aktivoituu, mikäli autossa sellainen on. Hätätilanneavustin jarruttaa auton pysähdyksiin, kytkee hätävilkut päälle ja soittaa eCall-puhelun. Järjestelmä käyttää kaista-avustinta avukseen auton tiellä pitämiseen. Siinä, mikä tämän järjestelmän laukaisee, on myös paljon merkkikohtaisia eroja.

eCall-järjestelmä nopeuttaa juuri oikeanlaisen avun ja riittävien resurssien saantia onnettomuuspaikalle. Sen ansiosta apua on mahdollista saada myös silloin, jos onnettomuuden uhri ei itse kykene sitä hälyttämään eikä onnettomuuspaikalla ole muita. Lisäksi eCall mahdollistaa avun saannin kuljettajan saadessa sairaskohtauksen, vaikka autoa ei olisikaan kolaroitu.

Auttajat paikan päälle nopeammin

Myös pelastustoiminta on tehostunut. Normaalin ensihoitotoiminnan lisäksi pystytään tarvittaessa esimerkiksi FinnHEMS:in helikopterilla tuomaan onnettomuuspaikalle korkealaatuisia ensihoitolääkärin palveluita äkillisissä ja henkeä uhkaavissa tilanteissa. Näin erityisosaamista ja -välineistöä voidaan viedä pitkienkin matkojen päähän.

Käytännössä FinnHEMS-yksikkö kykenee suorittamaan toimenpiteitä, joita muuten saataisiin vasta tehtyä sairaalassa, tehohoidon alkaessa. Tarvittaessa helikopteria voidaan käyttää myös potilaan kuljettamiseen, mikäli se katsotaan ambulanssia paremmaksi vaihtoehdoksi.

FinnHems:in verkkosivujen mukaan valtaosa ensihoidon potilaista on tavoitettavissa helikoptereilla 30 minuutin kuluessa hälytyksestä.

Pelastuskuja olisi hyvä myös Suomeen

Myös autoilijat voisivat toiminnallaan edesauttaa auttajien pääsyä onnettomuuspaikalle.

Esimerkiksi vilkkaalla moottoritiellä tai vastaavalla, kannattaa rakentaa jo liikenteen pysähtyessä pelastuskujaa hälytysajoneuvoille. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kun onnettomuus tai muu syy on katkaissut äkillisesti liikenteen, vasenta kaistaa ajaneet pysäyttävät vasemman kaistan vasemmalla puolella olevalle pientareelle ja oikeaa kaistaa ajavat oikeanpuoleiselle pientareelle.

Näin autojonojen väliin jää pelastuskuja, jota hälytysajoneuvot pystyvät liikkumaan onnettomuuspaikalle saapuessaan tai sieltä poistuessaan. Tämä Euroopan moottoriteiltä tuttu toimintatapa olisi hyvä omaksua osaksi myös suomalaista liikennekulttuuria.

Onnettomuuspaikan lisävahinkoja vältettävä

Viime vuosina on myös keskitytty entistä enemmän turvallisuuden varmistamiseen onnettomuuspaikoilla. Muun muassa liikenteenohjaukseen panostetaan niin onnettomuuden uhreja autettaessa kuin sen jälkiä raivatessa. Esimerkiksi Autoliiton yleisen tiepalvelun tiepalvelumiehiä sekä muita aktiivijäseniä on koulutettu liikenteenohjaajiksi tällaisia liikennehäiriötilanteita silmällä pitäen. Kun osaavat harrastajat ohjaavat liikennettä, viranomaisresursseja voidaan hyödyntää muihin kiireellisempiin tehtäviin.

Kolaripaikkoja raivatessa käytössä käytetään usein myös niin sanottuja törmäysautoja, joilla pyritään turvaamaan pelastajien ja hinausautonkuljettajien työturvallisuus – ja toki, on tilanteeseen saapuvalle autoilijallekin turvallisempaa, jos hän kolaroi voimia vaimentavan törmäysauton kanssa sen sijaan, että osuisi onnettomuusautoihin tai hinauskalustoon.  Luonnollisesti kuljettajalla pitäisi kuitenkin olla ajatus ajamisessa niin, että ei törmättäisi mihinkään.