Matkavinkki Berliini: natsien teot totuuden riisumina

Jos jokin kaupunki Euroopassa on kokenut merkittäviä, hätkähdyttäviä ja laajojen kansanjoukkojen elämään vaikuttavia murroskausia, niin se on Berliini.

Saksassa ja etenkin sen pääkaupungissa osataan nostaa näyttävästi esille historiallisia merkkihetkiä ja kansakunnan kipupisteitä olipa kyse toisen maailmansodan aikaisista taisteluista, juutalaisvainoista tai Berliinin jaosta muurilla ja sitä seuranneesta kylmästä sodasta.

Historiasta kiinnostunut löytää Berliinistä runsaasti koettavaa museoissa, joista monet ovat tyylikästä kyllä kävijöilleen ilmaisia.

Väkeviä vaikutuksia

Berliinin museoissa vieraillessa voi verestää omia tietoja ja käsityksiä eri tapahtumista, mutta väkevin vaikutus on tajuta – ja olla käsittämättä – kuinka syvälle ihmismieli ja ihmisjoukot voivat vajota valtioterrorin ikeen alla.

Natsien valtakauden ehdottomuus, kesto ja teot jättävät museokävijälle syvän muistijäljen, joka häiritsee mieltä vielä pitkään kokemuksen jälkeenkin.

Natsien veriteot, Berliinin muurin vaiheet ja Itä-Saksan ankeus nousivat irrallisina pätkinä uniin vielä matkan jälkeenkin. Näin väkevä vaikutus yllätti itsenikin, vaikka olen tavallaan moneen kertaan rokotettu, onhan koulutustaustani Helsingin yliopisto ja pääaineena poliittinen historia.

Terrorin topografia

Itseoikeutettu ykköskohde on kekseliäästi nimetty Terrorin topografia -museokeskittymä, joka tarkoittaa vaikuttavaa ja kuvarikasta näyttelyä avarissa sisätiloissa ja ulkona Berliinin muurinvartta etenevää osaa. Ehkä luontevinta on tutustua ensiksi Niederkirchner-kadulla sijaitsevaan ulkoalueeseen ja sitten sisätiloihin.

Jonottamiseen saa varautua, sillä samoja kuvia selittäviä tekstejä on käytännössä aina muutama muukin lukemassa, museossa käy vuosittain useita satojatuhansia vierailijoita.

Näyttelyn vahvin ydin on taustalla tehty valtava tietojenkeruu. Kuva-aineistoa on erittäin runsaasti ja kuvan tapahtumat, kuvauspaikka ja kuvassa näkyvät ihmiset on kyetty identifioimaan käsittämättömän tarkasti, natsiaikaan eli vuosiin 1933–45 paneutuneiden tutkijoiden uurastuksen ansiosta.

Pienoismallin avulla köy selkeästi ilmi, mikä Berliinin rakennuksista aikanaan toimi esimeriksi synkkääkin synkkämaineisempi Schutzstaffel eli SS, joka perustettiin Adolf Hitlerin henkivartiokaartiksi, mutta jonka tehtävät laajenivat merkittävästi natsi-Saksan kansallissosialistisen puolueen puolisotilaallisena yksikkönä. SS oli päätoimija holokaustin eli kansanmurhan toteuttajana.

Museon näyttely kertoo tapahtumista Saksassa ja Berliinissä mutta myös toisen maailmansodan aikana valloitetuilla alueilla, joissa kaikissa toteutuvat raa´at natsien vastustajien teloitukset ja kyyditykset keskitysleireihin.

Kolmenlaisia järkytyksiä

Sydäntä kylmäävää ja mieltä ahdistavaa aineistoa on esillä runsaasti: juniin sullottavia ihmispoloja, pikaoikeudenkäyntejä katuteloituksineen, nälkiintyneitä uhreja keskitysleireissä ja puiden oksille hirtettyjä.

Tavallaan näitä kuviakin järkyttävämpiä ovat kuvat, joissa on massoittain ihmisiä lapsista alkaen osoittamassa suosiota oikea käsivarsi ojossa kadunvarsilla, juhlaparaateissa ja hakaristein sisustetuissa kokoussaleissa. Mikä sai kaikki nämä ihmiset näihin kokoontumisiin tai kadunvarsille hurraamaan Führerin autosaattueelle?

Ja toisaalta, kuten eräs kuva terästyöläisistä osoittaa, eivät aivan kaikki: eräässä kuvassa yksi rohkea pitää kätensä ristissä rinnalla eikä suostu kaikkein muiden tavoin nostamaan kättään natsitervehdykseen.

Kolmas järkyttäjä ovat kuvat johtavista natseista ilakoimassa mukavan elämän anneista kuten joukko Gestapon (Geheime Staatspolizei) eli natsi-Saksan salaisen poliisin miehiä hassut pienet pahvihatut päässä kesäisellä niityllä.

Tai kuva keskitys- ja tuhoamisleirien tehokkaasta ja armottomasta organisoimisesta vastanneesta Heinrich Himmleristä nauramassa vatsa kippurassa jollekin sutkaukselle työpöytänsä ääressä.

Pahuuden loppu koittaa lopulta

Natsikauden loppu on keskiössä näyttelyn loppupäässä. Kiinnostavinta antia ovat Nürnbergin oikeudenkäynnin materiaalit kuvina, teksteinä ja äänitallenteina.

Mieleen nousee kaksi keskeistä kysymystä. Mikä rangaistus on tarpeeksi, onko sellaista? Onko historiasta opittu mitään?

Kyynikon kielteinen kanta pohjaa siihen, mitä kaikkea vastenmielistä ja ihmisarvon vastaista tapahtuu Ukrainan maaperällä juuri nyt. Pakahduttavan pahuuden väsyttämän museovieraan on pakko uskoa, että senkin mitä tapahtuu Ukrainassa, on joskus loputtava.

Teksti ja kuvat: Marko Jokela