Puolen vuoden koeajo: tässä yksi syy, miksi Mercedes-Benz A 250 e:tä tekee mieli ladata niin usein

Hybridimersumme on täyteen ladattuna erinomainen sähköauto. Niin erinomainen, että bensa-asemia väistelee mielellään.

Puolen vuoden koeajossamme olevalla Mercedes-Benz A 250 e:llä on ajettu runsaasti pelkällä sähköllä, kuten tarkoitus ennen testiä olikin – ja silti on hieman yllättänyt, kuinka hyvin tavoite on saavutettu. Kirjoitushetkellä, siis elokuun puolivälissä eli nelisen kuukautta aloitushetkestä matkamittarissa/älypuhelimen näytöllä lepää noin 8 000 kilometriä, joista peräti puolet eli 4 000 km on taitettu ilman polttomoottoria. Keskikulutus on näin muodostunut lukemaan 3,3 l/100 km, eli selvästi dieselien alapuolella edetään.

Lataamalla mukavuutta

Paitsi, että A 250 e:n akkujen lataamisella on säästäväisyys- ja ekologiset puolensa, mersua tekee mieli laittaa piuhan päähän aina kun se vain on mahdollista siksikin, koska se on niin mukavaa. Että mitä?

En tarkoita, että pölyinen, paksu ja kömpelö kaapeli painavine häiriönpoistajamötiköineen olisi mitenkään miellyttävä käsiteltävä. Puhumattakaan siitä, että auto täytyy kotipihassa peruuttaa paikalleen aina tietyllä tavalla, jotta takalokasuojassa sijaitseva latausluukku olisi riittävän lähellä pistorasiaa. Tavaratilaa kuormattaessa tästä syntyy toisinaan hieman ristiriitaa, jos perä on ulkoparkin jyrkänteen partaalla tai autotallin takaseinässä kiinni.

Julkisissa pisteissä, ja kontti tyhjänä, latauksen aloittaminen ja lopettaminen on toki sujuvampaa. Ja ilo proseduuriin tulee siitä, millaiseksi mersumme muuttuu täydellä akulla ajettaessa: sanalla sanoen sähköautoksi.

Se kaikki mitä A-sarjalainen muutenkin on, siis modernilla käyttöliittymällä varustettu pienehkö premium-pystyperä, saa äänettömästä moottorista ikään kuin ylimääräisen kuorrutuksen. Voimalinjan veto on viiveetöntä, vikkelää ja vastustamatonta, johon taajamassa juuri sopivan kevyeksi tehostettu, niin kutsutusti kämmensyrjätyyppinen ohjaus saumattomasti yhdistyy. Kombinaatio, johon perinteinen polttomoottoriauto ei enää pysty vastaamaan – varsinkaan ajokustannuksiin peilattuna.

Röykyissä rapsakampi

Edellä kuvattu pätee siis sähkökäyttöön kaupunkiseudulla. Huonommilla teillä, joita etenkin maakunta-Suomessa riittää, hienostunut tunnelma hieman hälvenee. Rajummissa epätasaisuuksissa tienpinnasta välittyy lävitse räminöitä ja vavahteluja, jotka eivät aivan istu laatuauton olemukseen – olkoonkin, että A-sarja edustaa valmistajansa pienintä ja edullisinta päätä.

Ajettavuus sinänsä on ainakin toistaiseksi tyydyttänyt myös suuremmissa nopeuksissa, tosin takapään joustoliikkeet vaikuttavat turhankin laajoilta. Tulevat tiukemmat ääritilannekokeet viimeistään paljastavat asian todellisen puolen.
Ruuhka-Suomen ulkopuolella tulee väistämättä eteen myös tilanteita, jolloin sähkö loppuu – tällöinhän A 250 e on verrattavissa lähinnä ”tavallisiin” hybridiautoihin. Vastaavaan perusbensamalliin eli A 200:n verrattuna hybridin polttomoottori on samainen ahdettu 1 332-kuutiosenttimetrinen, tosin mitättömät kolme hevosvoimaa tehottomampana eli 160-hevosvoimaisena painoksena.

Pari vuotta sitten tehdyssä vertailussamme tuo A 200 liikkui muuten odotetusti, mutta täyskaasukiihdytyksessä moottori maistui hieman ahdistuneelta. Nyt, kun pykäliä on yksi enemmän (A 250 e:ssä käytetään kahdeksanpykäläistä kaksoiskytkinvaihteistoa A 200:n seitsenpykäläisen sijaan) ja välissä on vielä 102 hevosvoiman sähkömoottori, kiihtyvyys on muuttunut entistä täyteläisemmäksi.

Sitä, kuinka paljon paremmin ladattava mallimme todella kulkee ja miten akun varaustila sekä eri ajotilat vaikuttavat suorituskykyyn, mittaamme niin ikään tarkemmin syksyllä. Takapuolituntuman perusteella kulkupuolta kuitenkin riittää siihen malliin, ettei edes kiivaamman kuljettajan tarvitse hamuta keskikonsolin valitsimesta tarjolla olevia sporttisempia ajomoodeja.

Alamäissä miinusta

Eräs kiva käytännön piirre ilmeni ratin takana sijaitsevista lavoista, joilla A 250 e:ssä hallitaan energian takaisinoton voimakkuutta. Siinä missä Salpausselän pohjoispuolen jyrkissä taajama-alamäissä tulee normiautolla seisottua jarrulla estääkseen tahattoman ylinopeuden, latausmersulla riittää, kun lykkii lavasta yhden tai kaksi napsua lisää regenerointia. Nopeus pysyy hallussa, eivätkä jarrupalat kulu – ja tietysti myös akku latautuu taas rahtusen lisää verrattuna vapaaseen rullaukseen.

Toivomisen varaa jää vain mittaristoon ilmestyviin regeneroinnin symboleihin: + (plus) merkitsee Mercedes-maailmassa lievempää hidastumista, – (miinus) puolestaan vahvempaa; olisiko selkeämpää ilmaista asiat toisin päin?

Teksti: Jussi Saarinen Kuvat: Lauri Ahtiainen