Suomi 108 vuotta: Moottorin päätoimittajan jatkosodan aikainen vierailu saksalaisten lentäjien luo huipentui sotalentoon Saarenmaan yllä

Sodassa Puolustusvoimien TK-rintamakirjeenvaihtajana toimineen päätoimittaja L. H. von Willebrandin kertomus viettämistään kolmesta viikosta Luftwaffen lentäjien parissa Itä-Preussissa on sensuroimatonta historian kuvausta.

Elettiin lämpimintä kesää vuonna 1941. Jatkosota oli juuri syttynyt Suomen ja Neuvostoliiton välillä, ja kansallissosialistinen Saksa oli aloittanut "Operaatio Barbarossansa" hyökkäämällä Neuvostoliittoon. Suomea ja Saksaa yhdisti siis yhteinen vihollinen, ja olosuhteiden pakosta aseveljeys maiden välillä oli alkanut.

Aseveljeys Suomen ja Saksan välillä tarkoitti muun muassa saksalaisjoukkoja Suomen kamaralla, saksalaista kalustoa Suomen armeijan käytössä sekä korkea-arvoisia saksalaisvieraita Suomessa. Yhtäältä se tarkoitti myös sodan dokumentointia samalta puolelta käsin. Juuri tästä on kyse tässä Moottorin historian lehdiltä nostettavassa artikkelissa.

Tässä arkiston kätköistä nyt ensi kertaa sodan jälkeen suuremmalle yleisölle nostettavassa artikkelissa Moottorin tuore päätoimittaja ja samalla Suomen Autoklubin pääsihteeri L. H. von Willebrand tarjoaa lukijoilleen harvinaisen kuvauksen matkaltaan Saksan ilmavoimien eli Luftwaffen tukikohtaan silloisen Itä-Preussin alueelle, josta lähdettiin ihan oikeille sotalennoille.

Von Willebrand palveli Suomen Puolustusvoimissa jatkosodan aikaan satojen tuhansien muiden suomalaismiesten tavoin. Hän oli kuitenkin tuohon aikaan jo noin nelikymppinen, ja siviiliammattinsa sekä -asemansakin puolesta hän toimi TK-rintamakirjeenvaihtajana eli dokumentoi sotatapahtumia ja raportoi niistä lähietäisyydeltä.

Alkuperäisjuttunsa alussa von Willebrand iloitsee siitä, että juuri hänet otettiin mukaan tälle TK-tehtävälle, tarjokkaita kun sanomatta oli muitakin.

Kuvaus aitoine valokuvineen on julkaistu Puolustusvoimien luvalla Moottorissa 1-2/1942, ja se siis kuvaa L. H. von Willebrandin kokemuksia edeltävältä kesältä. Juttu on puhdasta ajan kuvaa, ja näin 84 vuotta myöhemmin se myös ansaitsee tulla siteeratuksi sellaisenaan, sensuroimattomasti.

Jo menolennolla riitti jännitystä

Von Willebrand matkusti TK-tehtävälleen Luftwaffen kuljetuskoneen matkassa. Kyseessä oli yksi kaikkien aikojen tunnetuimmista mäntämoottorisista matkustaja- ja kuljetuskoneista, Junkers Ju 52. Tämä kokometallinen, kolmella tähtimoottorilla varustettu konetyyppi on suomalaisittainkin tuttu, sillä Finnairin edeltäjä Aero Oy käytti sitä. Myös välirauhan aikana neuvostokoneiden alasampumaksi joutunut matkustajakone Kaleva edusti tätä tyyppiä.

Kuljetustehtäviin varustetussa koneessa oli muutamia istuimia sekä luonnollisesti konekiväärit itsepuolustustilanteita varten. Itse hyökkäystehtäviin ei Ju 52:sta olisi ollut.

"Lähtö tapahtui eräänä varhaisena, aurinkoisena kesäaamuna heinäkuun alussa. Kone lensi matalalla länteen päin ja eräällä lentoasemalla lähellä rannikkoa viivähdettiin hetkinen, kun polttoainesäiliöitä täytettiin. Sitten alkoi matka yli Suomen saariston ja vihdoin yli Itämeren. Ilma oli usvainen ja me lensimme alhaalla, 100 - 150 metrin korkeudessa. Taivaanrantaa ei petollisessa usvassa voinut eroittaa, mikä teki sokkolennon välttämättömäksi, mutta toisaalta suojeli huono näkyväisyys meitä venäläisiltä hävittäjäkoneilta, joille meidän koneemme olisi vähäisen noputensa vuoksi ollut helppo saalis."

Lento Itämeren poikki mäntämoottorikoneella oli jokusen tunnin suoritus. Aikainen herätys ja vaanivista uhista huolimatta yksitoikkoinen matkanteko lähes olemattomassa näkyvyydessä alkoi painaa TK-kirjeenvaihtajan silmiä, ja niinpä hän kertoo nukahtaneensa lennolla, kunnes hälinä koneessa oli hänet herättänyt.

"- - Ja minä totesin, että kaikki siinä olijat tirkistelivät ulos oikeanpuoleisista ikkunoista. Silmäys ikkunastani antoi selityksen: oikeanpuoleinen moottori synnytti paksuja savupilviä, moottori oli liiaksi kuumentunut ja öljy kiehui. Ei ollut muuta neuvoa kuin pysäyttää moottori, jonka potkuri loppumatkalla vain verkalleen kieppui ympäri ilmavedossa. Ohjaajalle oli tietenkin kova työ lentää kahdella moottorilla, kun nämä luonnollisesti koko ajan pyrkivät kääntämään konetta oikealle, mikä täytyi estää voimakkaasti painamalla sivuperäsintä. Ja sitä paitsi vauhti hiljeni huomattavasti."

Seuraavaksi von Willebrand kuvailee kuinka rannikko ilmestyi sumun keskeltä näkyviin, ja hän tunnisti maisemasta Kuurin kynnäksenä tunnetun kuuluisan särkkämuodostelman, joka kuuluu nykyään puoliksi Liettualle ja puoliksi Venäjän Kaliningradille. Nyt myös koneen vasen moottori oli alkanut savuta. Kone oli lopulta laskeutunut onnellisesti nimeämättömälle lentokentälle silloisen Saksan Itä-Preussin alueen rannikolle, joka nykyisin kuuluu Puolalle.

"Maahantulon jälkeen saimme kuulla, että tämä ei ollut määräpaikkakunta, mutta meidän täytyi laskeutua alas moottorien vikuroinnin takia. Lentokone oli tosiasiallisesti matkalla Saksaan moottoreita vaihtamaan, mikä kiireellisinä aikoina äsken alkaneen idän sotaretken yhteydessä ei ollut voinut tapahtua normaaliaikaan, vaan kaikkia moottoreita oli käytetty huomattavasti yli normaalisen tuntimäärän."

Mukana saksalaisten lentoupseerien arjessa

Koneen miehistö kuljetettiin lopulta autolla "mutkitelleita, asfaltoituja, itäpreussilaisia talonpoikaisteitä" pitkin tähän Luftwaffen tukikohtaan, jonka sijaintia ei tietenkään voitu mainita, mutta joka sijaitsi keskellä maaseutua. Lentotukikohtaa ja sen asumisoloja von Willebrand kuvailee tasokkaiksi ja siisteiksi, ainoana puutteena hän mainitsee henkilökohtaisten wc-tilojen puuttumisen kunkin upseerin omasta huoneesta.

Von Willebrand oli paikalla osallistuakseen reissunsa huipennukseksi sotalennolle Junkers Ju 88 -pommikoneen konekivääriampujana, mutta samalla hän oli täysipainoisesti mukana kyseisen lentotukikohdan arjessa. Seuraavassa sitaatissa hän kuvailee lentotukikohdan lentoupseerien tyypillistä päivärytmiä:

"Palvelus alkoi puoli 8 aamuisin vankan ensi aamiaisen jälkeen, johon kuului voita ja leipää, leikkeleitä, kahvia, teetä tai maitoa. - - Niillä, jotka eivät olleet suorittamassa 'Einsatzia', oli lounastauko klo 12.30 - 14. Silloin nauttivat upseerit messissä päivän ainoan 'virallisen' aterian. Upseerit kokoontuivat ruokasaliin vähää vaille klo puoli yksi ja heti senjälkeen saapui komentaja adjutanttinsa kera. Istuuduttiin pöytään jokseenkin tarkoin arvon ja virkavuosien mukaan ja nautittiin hyvin maukas ja ravitseva ateria. Lounaan jälkeen istuttiin yleensä mukavissa lepotuoleissa ulkona puutarhassa juttelemassa tunnin verran ja iltapäivällä jatkettiin palvelua noin klo 17:ään tai 18:aan, riippuen kunkin tehtävistä. Illallisaterian nautti kukin silloin, kun sai siihen aikaa. Palvelun jälkeen olivat upseerit vapaita 'bis zum Wecken' ja kukin sai järjestää ohjelmansa mielensä mukaan."

Von Willebrand kuvailee myös, kuinka tukikohdassa oli kaikille riittävästi autoja, joilla saattoi vapaa-aikanaan ajaa vaikkapa läheisiin kylpylöihin tai jopa Königsbergin kaupunkiin, joka on nykyisin Venäjän Kaliningradin kaupunki. Lisäksi syntymäpäiviä ja ilmavoittoja juhlittiin aseveljien kesken näyttävästi mutta asiallisesti.

Päiväohjelma kuulostaa varsin leppoisalta, mutta toki lentäjät suorittivat tukikohdasta käsin oikeita sotalentoja.

Historian kipeimpien kohtien kanssa tullaan tekemisiin kohdassa, jossa von Willebrand mainitsee "Einsatzit". Koska tässä oli ilmeisesti kyseessä pelkkä Luftwaffen tukikohta, tässä tapauksessa "Einsatzilla" tarkoitettaneen ilmavoimien sotatoimia Neuvostoliittoa vastaan. Itärintamalla toimi lisäksi SS:n alaisia Einsatzgruppeja, kylmäverisiä tappamisyksiköitä, joiden tehtävä oli toteuttaa holokaustia valloitetuilla itärintaman alueilla eli toisin sanoen murhata alueen juutalaisväestö sekä muita natsihallinnon määrittelemiä "ei-toivottuja". Vuoden 1941 kesällä juutalaisten tappamisesta vastasivat nimenomaan nämä joukot, sillä keskitysleirikoneisto ei vielä tuohon aikaan ollut toiminnassa.

Tästä ei kuitenkaan ilmeisesti ollut millään muotoa kyse tämän pienehkön Luftwaffe-tukikohdan toiminnassa.

Moottorin päätoimittaja tositehtävällä pommikoneen kyydissä

Vänrikki L. H. von Willebrandia oli saksalaistukikohdassa koulutettu kymmenen päivän ajan Junkers Ju 88 -pommikoneen konekivääriampujan tehtävään. Kyseisessä kaksimoottorisessa vaaka- ja syöksypommittajassa oli neljän hengen miehistö, johon kuuluivat konekivääriampujan lisäksi ohjaaja, tähystäjä ja sähköttäjä. Von Willebrand kuvaa taistelulentopäiväänsä "onnelliseksi", nyt siis koitti se odotettu suuri hetki.

Kohteena lennolla olivat Viron rannikon Saarenmaan ja Hiidenmaan saaret, jotka von Willebrandin mukaan "vielä silloin olivat ryssien käsissä", mutta Moottorin 1-2/1942:n ilmestymisen aikaan tilanne oli muuttunut. Saksa oli miehittänyt Viron kolmeksi vuodeksi, ennen kuin Neuvostoliitto valloitti Viron uudelleen ja piti sen lopulta aina hajoamiseensa eli vuoteen 1991 asti. Von Willebrand on suomentanut lennon tehtävän "väkivaltaiseksi tiedusteluksi". Tehtävänä oli siis hankkia tiedustelutietoa, mutta myös kosketus vihollisen kanssa oli mahdollinen.

Lento suuntautui Viron rannikolle eli varsin lähelle Suomea. Tehtävä lienee siis hyödyttänyt myös Suomen puolustusintressejä.

"Sain täydelliset varusteet, m. m. overallin [haalarin], päähineen, uimaliivit, happikaasunaamarin ja laskuvarjon. Lähtö tapahtui klo 19 illalla ja tehtävänä oli väkivaltainen tiedustelu."

"Lentomme onnistui kaikin puolin ja tulos lienee ollut tyydyttävä. Oli kieltämättä mielenkiintoista olla mukana suorittamassa meille annettua tehtävää, nimittäin vihollisen tykistöasemien, erikoisesti ilmatorjuntatykistön valokuvaamista. Tehtävä oli melkoisesti aikaavievä, sillä me olimme melkein yhtämittaisesti venäläisten ilmatorjuntatykistön tulen alaisina, niin että meidän täytyi useasti poiketa suunnasta välttääksemme osumia, mutta se voitiin kuitenkin toteuttaa."

"Itse lento vihollisen asemien yllä oli kylläkin mielenkiintoista ja jännittävää, mutta muistoissani säilyy kuitenkin suurimpana elämyksenä kotimatka. Kun lähellä keskiyötä lähestyimme kotoista lentoasemaa, oli nimittäin ukkosrintama kulkenut yli Itä-Preussin ja meidän täytyi radiopeilauksen avulla, jota ilmastolliset häiriöt suuresti vaikeuttivat, pyrkiä lentoasemalle ja laskeutua sinne pilkkopimeässä pilvien ollessa alle 200 metrin korkeudessa. Maahantuloa vaikeutti lisäksi se, että lentokoneen valonheittäjä ei toiminut. Jälestäpäin havaittiin, että venäläisten ilmatorjunta oli ampunut sen rikki ja sitäpaitsi saanut muutamia muitakin osumia koneeseen. Kuitenkin kävi ilmi, että se monipuolinen ohjaajakoulutus, jonka saksalaiset lentäjät saavat, ennen kuin heille uskotaan vaikeita tehtäviä, tälläkin kertaa vietti riemuvoittoaan. Maahantulo oli kaikkea muuta kuin onnistunut, mutta se suoritettiin kuitenkin ilman että siitä koitui pienintäkään vahinkoa miehistölle tai kalustolle."