Koeajo: Ford Focus RS 2.3 Ecoboost 350 hv M6 – ajettavuuden tuolla puolen

Ford Focus RS on liki täydellinen auto, jos vain saisi ajaa kovaa. Hyvää: ajettavuus, suorituskyky, pito, etuistuimet. Huonoa: nopeusrajoitukset, muu liikenne.

Harvoin on koeajo lähtenyt liikkeelle näin uteliaissa merkeissä. Kolmannen sukupolven Ford Focus RS saanut ulkomailla tehdyissä ensikoeajoissa paljon suitsutusta, etenkin, kun toimittajia on samoissa tilaisuuksissa viihdytetty erilaisilla rata-ajokokeilla.

Erityistä hauskuutta autoon on tuonut niin kutsuttu driftausasetus, missä suurin osa nelivedon voimanjaosta suunnataan yhdelle takapyörälle – tuloksena villejä sladeja ja kuumia donitseja. Uskon kehut: Ford, jos kuka, osaa vauhdikkaan kompaktiauton valmistamisen.

Miten sitten on mahdollista, että viikon koeajon jälkeen en rakastunut Focus RS:ään ainakaan niin paljon, että kiljuisin riemusta, jos saisin sen itselleni?

Funktionaalinen ohjaamo

Etuistuimista homma ei ainakaan ole kiinni. Ainakin omalle kapeahkolle vartalolleni Recaron muhkeat sivutuet asettuvat juuri oikeisiin kohtiin. Leveärakenteisemmat saattavat lausua poikkipuolisiakin sanoja, mutta sehän on vain heidän ruokavalionsa vika, ei auton.

Sekään, että ohjaamo muistuttaa perus-Focuksista, ei haittaa – onhan kojelaudan päällä sentään RS-perinteiden mukaiset kolme pientä lisämittaria, ja paksu ratti sekä vaihdekeppi asettuvat napakasti käteen. En noteerannut edes vähän korkeaa istuma-asentoa.

Tärkeintä nimittäin on, miltä tämän luokan auto tuntuu ajossa – erityisesti mutkissa sekä kiihdytyksissä – ja millaisen fiiliksen se tuottaa kuljettajalleen. Odotukset olivat korkealla.

Kiva käyttöauto

Ensimmäinen huomio liittyy valtavaan kääntöympyrän halkaisijaan. On pakko hakea vauhtia pakin kautta, jotta Focus RS mahtuisi kääntymään tilassa, missä perusversiolla mentäisiin sukkana eteenpäin. Hyvä: kunnon sporttiin kuuluu myös annos epäkäytännöllisyyttä.

Sitten päästäänkin jo kaupungin liikennevirtaan, missä paljastuu heti, että RS:ssä on muistettu myös siviiliajon helppous. Ohjaus on toki nopeasti reagoiva, jousitus jämäkkä ja moottori murisee kiihdytyksissä kuuluvasti, mutta muuten meno on yllättävän seesteistä.

Edellismallien vetely on tyystin kadonnut, ja terävät töyssyt suodattuvat kohtuullisen hyvin pois. Kun vielä vaihteisto ja kytkin tuntuvat siviilimäiseltä ja tasakaasulla hiljainen moottori vetää kuin kuminauha, jää tunne, että RS piilottelee voimavarojaan turhankin selvästi.

Menee kovaa, mutta…

On aika lähteä etsimään niitä avarammilta tieosuuksilta.

Muutama tiukka kurvi ja moottoritien ramppi herättävät RS:n jo toisella tavalla henkiin. Tuntuma on herkullinen ja pito tuntuu loputtomalta – osaava kuski voi ohjailla autoa vain pienillä ratin liikkeillä sekä kaasulla. Ihanaa – aina niin kauan, kunnes järki astuu mukaan kuvaan.

Tuttu mutkatie, joka on aiemmin tarjonnut runsaasti hihkumisia monenmoisilla autoilla, jättää vähän kylmäksi. Kaikki kurvit menevät jarruttamatta läpi, ilman mitään dramatiikkaa. Nopeusrajoitukset tuntuvat Focus RS:lle kuin kahleilta. Enkä puhu nyt pelkästä kiihtyvyydestä, vaan kaikesta siitä, mihin auto pystyisi myös ajettavuuden saralla. RS yksinkertaisesti vaatisi kovempaa vauhtia – ja silloin taas ovat muut tielläliikkujat ja ajokortti vaarassa.

Teoriaa vai käytäntöä?

Niinpä lopputulema on vähän ristiriitainen. Focus RS on takuulla yksi nopeimmista autoista, kun kierretään rinkulaa turvakaiteiden sisäpuoleisella alueella. Silti se mekaaninen tunnelma, mikä välittyy etenkin Honda Civic Type R:stä jo alhaisissa nopeuksissa, jää hieman uupumaan.

Itse harkitsisinkin kahteen kertaan mitä haluaisin, jos olisin hankkimassa reilut 50 000 euroa maksavaa kuumaa luukkuperää. Painottaisinko arkiajon hauskuutta vai ratahulluttelua, kas siinä kysymys.

Teksti: Jussi Saarinen Kuvat: Lauri Ahtiainen