Koeajo: Mini Cooper

Kolmannen sukupolven Cooper tarjoilee ajamisen iloa ja pieniä parannuksia. Personointimahdollisuuksia on runsaasti mutta lisävarusteherkuttelu tekee kukkarolle kipeää. Hyvää: ajotuntuma, edelleen trendikäs. Huonoa: takatilat ja tavaratila.

Tuoreimman Mini-sukupolven edustaja herättää ansaittua huomiota missä sillä liikkuukaan. Retro-muodot ovat tuttuja ja ulkopuolen ehostukset tällä kierroksella varsin maltillisia

Esimerkiksi keulan muotoa on typistetty hieman, mutta runsain lisävarustein höystetyssä koeajoautossa katsottavaa riittää siinä määrin, että muodonmuutos menee helposti ohi.

Päivitystä tehtäessä valmistajan tavoitteena on ollut perinteikkään mallin omaperäisten piirteiden säilyttäminen, joten suurimmat muutokset löytyvät pintaa syvemmältä.

Tilaa yhdelle tai kahdelle

Kuskin paikalla asiat ovat mallikkaasti. Pääntilaa riittää ja istuin tarjoaa reisi- ja sivuttaistukea, vaikka harvaan hammastetuilla vipusäädöillä ajoasennon hienosäätö vaatiikin hieman viitseliäisyyttä.

Koeajoauton nahkaverhoilu on yli 1 800 euron investointi näyttävyyteen. Pyöreät muodot toistuvat mittareissa, ovenkahvoissa ja muissa yksityiskohdissa. Laatuvaikutelma on kohdallaan.

Nopeusmittari on jatkossa siirretty ratin taakse keskikonsolista. Ratkaisu kerää pelkkää kiitosta. Keskipaikka on jatkossa pyhitetty monitoiminäytölle.

Minin ohjaimissa ei ryppyotsaisella asenteella viihdy. Hallintalaitteet ovat osin kuin lentokoneesta lainattuja ja vaativat hieman perehtymistä. Monitoiminäyttöä käytetään penkkien väliin sijoitetusta rullasta. Kosketusnäyttöä ei ole.

Kartturi istuu Cooperin kyydissä mielellään. Takapenkillä taas on ahdasta. Jalkatila on olematon, eikä tiukkaan mitoitetussa tilassa viihdy pidemmällä matkalla kuin lapsi.

Tosin turvaistuimen kanssa askartelu on siinä määrin tukalaa, että tällä Minillä ajaa mieluiten yksin tai kaksin.

211 litran tavaratila on edelleen pieni. Viikonloppumatkan tavaroista osa on suosiolla pakattava takapenkille.

Tavaratilaan mahtuu parhaassa tapauksessa vain lentolaukku ja pari ruokakassia. Lapsiperheen auto Mini Cooper ei tiloiltaan ole.

Kolmisylinterinen kone

Voimanlähteenä Cooperissa on 1,5 litrainen, kolmisylinterinen bensaturbo. Sen äänimaailma on hykerryttävä yhdistelmä murinaa ja pörinää.

Potkuakin piisaa. Kiihdytys 0–100 km/h vie 7,9 sekuntia, huippunopeudeksi luvataan 210 km/h.

Aivan bensapihi Cooper ei ole. Kuusi litraa kuluu helposti satasella yhdistelmäajossa, kaupungissa enemmän. Ajotyylillä on suuri vaikutus kulutukseen.

Kuusivaihteinen manuaalivaihteisto voisi olla toiminnaltaan hieman sulavampi, mutta toisaalta astetta ronskimmat otteet nostavat tunnelmapisteitä.

Cooper on ehdottomasti ajajan auto. Ohjaus on tarkka ja mutkateillä meno maittaa. Eikä asfaltin loppuminen pakota tinkimään nautiskelusta.

Sateen kuopille pieksemästä soratiestä Cooper suoriutuu odotettua paremmin, vaikka kaupunkiajossa alusta tuntui mukulakivillä kovalta ja meno hetkittäin jopa epämukavalta.

Hauskuus on ehdottomasti suurin hankintakriteeri ja hyvänä kakkosena seuraa tyyli. Vahingossa Minin omistajaksi tuskin päädytään.

Kankeutta kadulla ja kukkarossa

Pienet mitat eivät tee Ministä automaattisesti kovin ketterää. Peruutuskameran avustamana sen toki parkkeeraa ahtaaseenkin paikkaan, mutta kääntösäde on auton mittoihin nähden suuren puoleinen.

Näkyvyys ulos ilman avustavaa tekniikkaa on vaatimaton. Tuulilasi on pieni ja 180 sentisellä kuljettajalla taustapeili peittää näkyvyyttä.

Myös takana katvetta riittää liiankin kanssa. Pienistä sivupeileistä on apua vain vähän.

Harva Miniä mielivä tyytyy perusmalliin ja vakiovarusteisiin, sillä kakku kaipaa koristelua. Lisävarustelemalla Cooperista saa taatusti mieleisen.

Pahinta personointi-intoa hillitsee kuitenkin varusteiden hinta. Koeajoauton lisävarusteisiin on upotettu kaikkiaan yli 10 000 euroa, joten ei ihme, että silmä lepää ja ajaja nauttii.

Lähes 37 000 euron budjetilla ajonautintoa on kuitenkin ulottuvilla monessa muussakin muodossa.

Teksti ja kuvat: Antti Hentinen