Ajatuksia autoista: hetki jumalten vaunun kyydissä

Ei ole kovin montaa poikalasta – ainakaan tietystä ikäluokasta, joka ei olisi joskus halunnut olla joko rekkakuski, poliisi tai autonkuljettaja – teiden kuningas, valtateiden valtias.

Maradonan pallon ohjasi maaliin jumalan käsi, meitä ohjastaa pimeällä saksalaisella moottoritiellä teiden jumalattaren – Asphalditen – näkymätön käsi. Iso luksuslimusiini etenee pimeyden keskellä, mutta tie on valaistu. Terävästi piirtävät ajovalot leikkaavat pimeyttä, muuttavat yön päiväksi.

Manalan liikenteen hidastajat, nuo alemmista jumalista kaikista kieroimmat, heittelevät tiellemme esteitä: rankkasadetta, sumua, tietöitä, keskittymiskyvyttömiä kanssa-autoilijoita… Keli on oikeasti paikoitellen sen verran paha, että jollain toisella autolla harkitsisin siirtymistä odottamaan seuraavalle levähdyspaikalle.

Asphaldite ohjaa meidät kuitenkin turvallisesti ja häkellyttävän eleettömästi kaikkien näiden koitosten läpi. Ja miten. Kuljemme kuin pumpulissa, autoteollisuuden taivaan pilvenhattaran reunalla; omassa kapselissa, jonka sisällä maalliset huolet eivät matkalaisia heilauta.

Auton jousitus toimii niin hyvin, että takapuoli lähes kaipaa tuntumaa tien pintaan auton alla. Silkinpehmeä kuutonen yhdessä sähkön kanssa ei pidä meteliä itsestään, ainoastaan voimakkaammissa kiihdytyksissä moottori murahtelee hieman, muistuttelee olemassaolostaan. En ole kuollut vielä.

Tekniikka on vain osa auton valmistusta

Kun sade vaimenee, nopeus nousee taas. Mittari näyttää nopeasti lähes kahtasataa, vauhti ei auton sisällä tunnu. Maisema auton sivulla vain vilisee hieman vilkkaammin. Kuljettajan istuin tukee kroppaa aktiivisesti mutkissa.

Sähköiset haltijat – nuo auton sisällä asuvat pienet älykkäät apulaiset – pitävät auton omalla kaistallaan. Auto etenee kuin juna. Kuski valitsee, kuinka autonomisesti hän haluaa liikkua.

Kaiken kokenut ja lähes kaikkea ajanut autotoimittajakin on taas se pikkulapsi, joka haluaa olla sittenkin autonkuljettaja. Tämä työ ei ole koskaan ollut näin helppoa ja samalla näin antoisaa. Autojen kehitys on nykypäivänä huimaa. Niin huimaa, ettei sitä muista pysähtyä riittävän usein miettimään.

Kaikki edellä kirjoitettu on syy siihen, miksi S-Mercedes on yhä mittatikku muille. Maailmassa ei ole montaa autoa, jotka olisivat mukavampia tai turvallisempia – ja myös niistä kaikista tärkeimmille matkustajille, jotka istuvat yleensä takana oikealla. Kaikista haastavimmat olosuhteet tuovat usein parhaimman esiin ihmisissä. Sama pätee autoihin.

Tekninen kehitys on tehnyt autoista tasavertaisempia kuin koskaan aiemmin. Monesti samat komponentit ovat tarjolla kaikille halukkaille. Se on kuitenkin vain osa totuutta. Kuinka auto niistä kasataan, siinä on vielä eroja.

Perinteet ja kokemus näkyvät. Ja tietysti myös tietty ylpeys omasta työstä, jota perinteet myös ohjaavat. Parhaimmillaan tämä ylpeys muodostaa ketjun, joka alkaa auton ensimmäisistä suunnitteluvaiheista ja kantaa aina lopullisen tuotteen kuljettajaan asti.

Autoissa on vielä eroja. Ja siksi on tärkeää, että niitä vielä testataan ja ajetaan mitä erilaisemmissa olosuhteissa.