Näin Bugatti Veyronin, joka auttoi ymmärtämään miksi superautoja kannattaa valmistaa vaikka tappiollisesti – Ajatuksia autoista

Harva matalan tuotantoluvun superauto on ollut myynnillisesti kovinkaan menestyksekäs tuote. Niiden juju onkin joskus juuri siinä.

Uusien autojen ensikoeajoreissut ovat yleensä varsin tiiviisti niputettuja keikkoja. Muiden maiden toimittajien keskuudessa ei ole yleistä, että mediat haluavat ottaa myös omat kuvat koejaettavista autoista. Tämä johtaa siihen, että autojen kuvaaminen aiheuttaa kovaa aikataulupainetta.

Uuden Nissan Leafin ensiesittely Tanskassa oli iloinen poikkeus. Koeajettuamme ja kuvattuamme auton huomasimme ajoparinani toimineen Iltalehden Arttu Toivosen kanssa, että meillä on vielä tuntikaupalla aikaa tapettavaksi. Työmatkalla tuollainen aika kannattaa tietysti hyödyntää ammatillisiin tarkoituksiin, eli vaihtoehtoina oli mennä lentokentälle kirjoittamaan juttuja, tai etsiä lisää juttuaiheita Tanskasta. Päädyimme jälkimmäiseen.

Päädyimme suuntaamaan ensimmäiseen Googlen tarjoamaan automuseoon. Kööpenhaminan keskustasta noin 25 minuutin ajomatkan päässä sijaitseva Classic Car House osoittautui autofanaatikolle häikäiseväksi kokemukseksi. Valtavista halleista löytyy satoja autoja. Normaalien museokokoelmien lisäksi eräästä hallista löytyy myös yksityisten omistamia klassikkoautoja, joiden omistajat saattavat hakea autonsa käyttöön sieltä milloin vain, ja palauttaa sen jälkeen auton ruutuunsa museokansan ihasteltavaksi. Suorastaan upea konsepti.

Muihin museon autoihin palataan mahdollisesti tuonnempana. Vielä viikkoja tapahtuman jälkeenkään mieleni ei nimittäin anna rauhaa lapsuuteni idolin tapaamisesta.

Yllättävä Veyron

Museota on kierretty jo lähes tunnin ajan, kun saavumme Bugateille pyhitettyyn huoneeseen. Esillä on harvinaisia tehdaskilpureita 1920-luvulta alkaen. En malta jäädä ihastelemaan niitä, vaan jalkani kuljettavat minut pakonomaisesti nurkkaan ahdistetun, itselleni kaikkien aikojen ikonisimman superauton, Bugatti Veyronin luokse.

Vaikka museoita ja autonäyttelyitä on etenkin nykyisen viran aikana tullut kierrettyä jonkin verran, en ole kertaakaan päässyt kohtaamaan Veyronia edes museossa pönöttävänä yksilönä.

Automaailman legenda, Ferdinand Piëch on tunnustettu Veyronin isäksi. Suuren visionäärin vaatimuksiin tuotantoautolle kuului muun muassa 1 000 hevosvoiman moottoritehon saavuttaminen, kuten myös 400 km/h -tuntinopeuden ylittäminen. Molemmat luvut olivat vuosituhannen taitteessa sellaisia, että suunnittelutiimillä on vaatimusten kuultua täytynyt loksahtaa leuat kellarikerrokseen saakka.

Kuten kaikki tiedetään, projektihan onnistui ja molemmat tavoitteet saavutettiin. Taloudellisesti Veyronin kehityskulut olivat sellaiset, ettei niitä mallin myynnillä olisi voinut kattaa. Etenkään, kun jokainen myyty Veyron tuotti raskaasti tappiota.

Negatiivinen mainehaitta

Mutta mitä muuta arvoa möhkömäinen, super- ja luksusauton yhdistelmä tuotti Volkswagen-ryhmälle? Ainakin paljon teknistä osaamista, olihan kyseessä eräänalainen testilaboratorio itsessään. Mutta myös sen, että vielä 20 vuotta esittelyn jälkeenkin Suomen suurimman autolehden toimittaja alkaa välittömästi muistelemaan sitä polttavaa intoa, joka ajoi 2000-luvun alussa lukemaan kaiken netistä ja lehdistä irti saatavan tiedon kyseisestä automallista.

On vaikea sanoa, kuinka monella välitunnilla koulukavereiden kanssa on puhuttu alle 10-vuotiaina Bugatti Veyronin ylivertaisuudesta. Selviä muistikuvia yksittäisistä tilanteista tulee vielä lähes 20 vuotta myöhemminkin mieleen tusinan verran. Oikeasti Veyronista lienee siis puhuttu satoja kertoja.

Eihän kukaan meistä syrjäkylän lapsista ollut koskaan edes nähnyt minkäänlaista superautoa, saati sitten ollut sellaisen kyydissä. Silti Ferrarit, Lamborghinit ja McLarenit tuntuivat lapsuudessani geneerisiltä, jopa jollain tavalla tylsiltä vaihtoehdoilta superautoiksi. Jokainen edellämainituista valmistajista on varmasti valmistanut tuohon aikaan huomattavasti Veyronia nautinnollisempaa, hienompaa ja jopa saavutettavampaa ajokokemusta.

Unelmista puhuttaessa objektiivisuus joutaa kuitenkin romukoppaan. Kun jokin auto on tehnyt lapsena näin vahvan muistijäljen takaraivoon, ei sitä pyyhitä pois millään järkisyillä. Tämänkin vuoksi eri sukupolvet ovat varmasti vahvasti eri mieltä siitä, mikä on se kaikkien aikojen siistein urheilu-/superauto. Lapsena ollaan vaikutusalttiimpia uusille asioille.

Onneksi olkoon vielä sinne tuonpuoleiseen herra Piëchille. Onnistuit luomaan tuotteen, joka pysyy sukupolveni autohullujen mielessä mystisenä ja ylivertaisena vielä vuosikymmenien päästäkin. Ja tuo samalla positiivisia muistijälkiä kyseisen aikakauden muistakin konsernin tuotteista. Se jos jokin on superauton tärkein saavutus, myyntiluvuista viis.