Nimi muutettu: Holden Monarosta riitti hauskuutta vientiin asti

Varmasti yksi parhaista Australiasta tulleista automalleista, viimeinen Monaro, luotti lujasti isoon moottoriin ja takavetoon. Kuitenkin vain aussit pystyivät ymmärtämään sitä täysin.

Jos täällä pohjoisen perukoilla (tarkoittaen kaikkea kauriin kääntöpiirin pohjoispuolella) aletaan kelailemaan Holdenin tuotantoa, ykkösenä mieleen tulevat ehdottomasti nimet Commodore ja Monaro. Commodorea on Nimi muutetussa jo käsitelty, joten nyt on ikuisen kesäauton, Monaron, vuoro.

Muskelimainen Monaro, jota valmistettiin eri sukupolvissa 60-luvulta 2000-luvulle, kuuluu merkin klassikko-osastoon siinäkin mielessä, että se on aina ollut hyvin australialainen tuote. Siinä missä monet muut Holden-mallit olivat muiden GM-merkkien klooneja - loppua kohti aivan täysin - Monarot olivat enemmän tai vähemmän Holdenin itse (GM:n osista) kehittämiä.

Kruununperijän taustalla seisoo vuoden 1968 alkuperäinen Monaro, joka oli myös Holdenin omaa käsialaa konsernin tekniikalla.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos päättyy

Kolmas ja viimeinen painos

Edellä mainittu Commodore on käsitelty Nimi muutetussa, mutta niin ovat myös kolmannen ja viimeisen polven Monaron vaiheikkaat sukujuuret. Tämä South Australian villipeto on nimittäin sukua Opel Omegalle ja sitä kautta Cadillac Cateralle ynnä muille niiden neliovisille serkuille.

Kolmospolven Monaro oli Holdenin ensimmäinen täysiverinen muskeliauto 25 vuoteen. Se lanseerattiin Commodore Coupé -konseptina vuoden 1998 Sydneyn autonäyttelyssä, vain 15 minuuttia arkkivihollisensa Ford Falconin jälkeen. Luotto tuotteeseen oli kova, sillä tämän jälkeen Monarosta valmistettiin ainoastaan kaksi prototyyppiä. Testinuket ajoivat niistä toisen seinään, jäljelle jäänyt yksilö päätyi puolestaan kiertämään Australiaa näyttelykappaleena. Monaron tuotanto Elizabethissa, Adelaiden laitamilla alkoi lopulta elokuussa 2001.

Holden Marilyn Concept oli erittäin kesäinen versio Monarosta. Sen valmistus jäi kuitenkin tähän yhteen ainoaan yksilöön.

Holden oli Monaron aikaan ollut jo pitkään autonvalmistajana heikoissa kantimissa, mutta tämä australialaisten suuresti pitämä leijonamieli toi varmasti osaltaan lisävuosia australialaismerkin tarinaan.

HSV /Holden Special Vehicles) Coupé oli Monarosta jatkokehitetty tykki, jonka konepellin alla riehui kerran jopa 7-litrainen V8. Holden Monarossa "standardina" tuli tietysti 5,7-litrainen versio, mutta saatavilla oli myös 3,8-litrainen V6.

Merten taa

Holdenin hyvällä tavalla alkukantaisesta kaksiovisesta kiinnostuttiin myös merten takana, ja näin Monaro sai kuuluisat sisaruksensa Pohjois-Amerikassa ja Englannissa.

Manuaalivaihteisto näytteli merkittävää sivuosaa mekaanisesti ahdettujen V-moottoreiden ja takavedon välissä kaikissa malliversioissa. Myös nelivaihteinen automaatti oli saatavilla, mutta suurimman osan mielestä se sopi tämän auton luonteeseen suunnilleen yhtä hyvin kuin vetokoukku tai karjapuskuri.

General Motorsin Pohjois-Amerikan merkeistä Pontiac oli luonnollisin tapa uudelleenbrändätä Monaro sikäläisille markkinoille. Tuloksena oli ensimmäinen Pontiac GTO lähes kolmeenkymmeneen vuoteen. 2000-luvun GTO näytti aika ufolta 70-luvun alkupuolella valmistetun muskeliedeltäjänsä rinnalla. Tämä ja /tai se, että auton muotoilua pidettiin Amerikassa tylsänä, selittävät, miksei tämä uusi GTO ikinä saavuttanut vuosituotantotavoitteitaan. Tuotantohan toki tapahtui Australiassa, ja voimanlähdepuolella luotettiin lähempää HSV Coupéta haettuun 6-litraiseen LS2 -V8:aan.

Lähi-idässä Monaro/GTO tunnettiin puolestaan Chevrolet Lumina Coupéna, onhan Lumina samaa Omega-sukua. Kuvassa Lumina SS.

Holdenista Pontiaciksi oikeastaan aika onnistuneesti maskeerattu GTO oli lopulta tuotannossa vain vuoden ajan 2004 - 2006. Seuraajaa ei enää tullut, ja GM hautasi koko Pontiac-brändin lopullisesti 2010-luvun taitteessa.

Isoon-Britanniaan Monaro vietiin samannimisenä, ja koska rattikin sai pysyä oikealla puolella, erona oli oikeastaan vain Holdenin leijonan vaihtuminen keulalla Vauxhallin aarnikotkaan. Vauxhall Monaroa markkinoitiin toki myös brittimerkin muilla tuotenimillä, vauhdikkaimman version kantaessa VRX-kilpiä. Monaro oli yksi ainoita Vauxhallin malleja 2000-luvulla, joka ei ollut suora Opel-peilikuva. Se sai tavallaan myös jatko-osan, kun Holden Commodore SSV esiteltiin briteille Vauxhall VRX8:na. Vauxhall Monaro oli enemmänkin erikoiserä kuin tuotantoauto, siksi se oli saatavilla vain lyhyen aikaa vuosina 2005 - 2006.