Volkswagen ID.3 – ensimmäinen koeajojuttuni, ja vieläpä sähköautolla

Nyt pääsee ääneen toimituksen toinen ensikertalainen, jonka pyysimme Volkswagen ID.3 -käyttötestiauton ohjaimiin viikon ajaksi. Voisiko oma bensa-volkkari vaihtua tämän jälkeen täyssähköautoon?

Kun sain kuulla, että toimitukseen on tulossa käyttötestiin Volkswagen ID.3, en uhrannut kyseiselle autolle paljoakaan ajatuksia, koska luulin väistäväni automaattisesti haastavan tehtävän; koeajaa ja analysoida autoa. No, luulin väärin, joten ensimmäistä kertaa ikinä kirjoitan omat mielipiteeni ja kokemukseni kyseisestä autosta kaikille luettavaksi.

Ensimmäinen kosketukseni hybrideihin ja täyssähköautoihin tuli vasta vuoden 2014 jälkeen aloitettuani Moottorissa, niinkin elämyksellisen hybridin kuin vuosimallin 1997 Toyota Priuksen pelkääjän paikalla. Autoyksilön istuinten liilanharmaa 90-luvun plyysiverhoilu vierailee edelleen ajoittain painajaisissani.

Tuon mieleenpainuvan kokemuksen jälkeen toimistolla on pyörähtänyt lukuisia muitakin täyssähkö- ja hybridiautoja. Olen niitä ohimennen vilkuillut, mutta ratin taakse en ole vielä uskaltautunut. Volkswagen ID.3:n koeajo heittää minut siis suoraan syvään päähän.

Koskettamisen vaikeus

Olen suhteellisen vannoutunut polttomoottoriautojen kannattaja, joten skeptisyyteni sähköautoja kohtaan kaipasikin pientä ravistelua. Pääkaupunkiseudulla asumisessa on puolensa täyssähköiseen autoon vaihtaessa, mutta tällä hetkellä kotilatausmahdollisuuden puuttuminen ja näin ollen latauksen sekä käytettävyyden vaivattomuus mietitytti jo etukäteen.

Kun näin ID.3:n ensimmäistä kertaa, ei auton sukkulamainen ulkomuoto, ja varsinkaan vanteet, miellyttäneet silmääni lainkaan. Koeajoversion tummemmat vanteet olivat sentään aavistuksen paremman näköiset.

Onneksi sisällä yleisilme oli siisti, selkeä ja tutun volkkarimainen. Ainoastaan paljon puhutut hipaisukytkimet ohjauspyörässä sekä kosketusnäytön käytettävyys herättivät pientä epäilystä. Ja osa epäilyistä osui oikeaan, sillä kosketusnäyttö reagoi vain ihoon eikä esimerkiksi kynteen tai oletettavasti talvella sormikkaisiin. Pitkien rakennekynsien omaavana tämä kosketusnäyttöjen uudistus läpi koko VW-konsernin tuottaa aika-ajoin turhautumista.

ID.3:n kosketusnäyttö on kuitenkin kookas, hyvin esillä ja omaa suuret valintaruudut eikä ole esimerkiksi pieni upotettu näyttö keskikonsolissa, joten näyttöä pystyy käyttämään suhteellisen helposti muutenkin kuin aivan sormenpäällä. Toisin on kattoikkunan suojaverhon säätimen kanssa: sitä ei auttanut käyttää kuin sormi koukussa tai pyytää apua lyhyempikyntiseltä matkakumppanilta.

Perinteinen Polo verrokkina

Suurin ero ohjaamossa omaan vuoden 2020 Volkswagen Polooni on kosketusnäyttöjen ja hipaisukytkimien lisäksi vaihteenvalitsimen sijainti. Ratin taakse sijoitettu kytkin on mielenkiintoinen, mutta toimiva ratkaisu. Valitsimen sijoituksen ansiosta keskikonsoli näyttää siistiltä ja säilytystilaa sekä väljyyttä on huomattavasti enemmän kuin esimerkiksi Polossa.

Sormen taivuttelua lukuun ottamatta kosketusnäytön käyttö on helppoa loogisen valikon ansiosta, ja esimerkiksi puhelimen liittäminen bluetoothin kautta sujuu yhtä helposti kuin missä tahansa muussakin autossa. Pintapuolisen selailun jälkeen löysin kaikki tarvitsemani ohjeet, sovellukset ja säädöt erittäin helposti auton omasta järjestelmästä.

Puhelinyhteyttä ei siis välttämättä tarvita muuhun kuin puheluihin ja oman musiikin kuunteluun. Pääasiassa kuitenkin käytin jo omassa autossani hyväksi toteamaani Apple CarPlay -järjestelmää, jota pystyi ilokseni käyttämään ID.3:ssa langattomasti. Tosin viive järjestelmän käytössä oli turhan pitkä ja ajoittainen sovelluksen bugailu ajon aikana ärsytti. Helppokäyttöisyyden lisäksi puhelimen langaton lataus, automaattinen seisontatilan sekä ilmastoinnin käynnistyminen ja sammuminen tuntuvat suureltakin luksukselta. Vain usc-liittimille sopivat portit ja eleohjauksen toimimattomuus saavat allekirjoittaneelta suuret miinukset.

…ja sitten liikkeelle

Liikkeellelähtö ei voisi enää helpompaa olla; yhdellä klikkauksella Drive päälle ja menoksi. Sähköautolle tyypillisesti ajoäänet ovat polttomoottoriin verrattuna olemattomat, ja matka taittuu leppoisasti esiviilennetyssä autossa. Itse ajaminen tuntuu normaalilta, enkä huomannut hiljaisuuden, ajon pehmeyden sekä aavistuksen tehokkaamman kiihtyvyyden lisäksi erityisiä eroja tavalliseen polttomoottoriautoon verrattuna.

Ainoa selvästi huonompi ominaisuus on jarrupolkimen jähmeys. Poljin tuntuu siltä, että ellen hyppäisi koko elopainollani sen päälle, olisin vähänkin nopeammassa liikennetilanteessa edellä ajavan takapuskurissa kiinni. Lisäksi kaista-avustin on turhankin tarkka, ja kytkinkin sen aika nopeasti moottoritiellä pois.

Ratin tyylikkäät, mutta ah niin epäkäytännölliset hipaisukytkimet aiheuttivat seuraavan ongelman. En säästynyt vahinkohipaisuilta, ja esimerkiksi mukautuvaan vakionopeudensäätimeen asetettu etäisyys edellä ajavaan sekä nopeus vaihtuivat huomaamattani pariinkin otteeseen. Helpommalla pääsi hylkäämällä hipsuttelut kokonaan, naputtelemalla asetukset kohdalleen ja siirtämällä käden pois kytkimien ulottuvilta. Tosin jos halusi muuttaa mukautuvan vakionopeussäätimen nopeutta vain yhdellä km/h-pykälällä, olisi hipaisukytkimestä pitänyt joka kerralla löytää millilleen se oikea kohta sekä painalluksen kesto ja vahvuus.

Stoppi tolpalla

Sen lisäksi, että tämä oli ensimmäinen kertani sähköauton ratissa, en ole koskaan ladannut tai ollut edes mukana sähköautoa ladattaessa.

Oletin ennakkoon, että mikäs sen ihmeellisempää, kun tankata piuhasta sähköä samaan tapaan kuin bensiiniä letkusta. Ajoin auton latauspaikalle ja huomasin ensi töikseni, että auto kannattaisi peruuttaa ruutuun. Käänsin auton ja menin tutkiskelemaan lataustolppaa tarkemmin. Ennakko-oletukseni ei ollut väärä, sillä lataaminen oli kuin olikin erittäin yksinkertaista. Autosta latausluukku auki ja pikalatauksen tulppa irti, latauspistooli paikoilleen, napin painallus ja avot!

Onnekseni pikalatauspistokekin oli vapaana, joten koko lataustapahtumaan auton pyörittelyn kanssa meni yhteensä noin tunnin verran. Itse lataus 40 prosentista 91 prosenttiin kesti nelisenkymmentä minuuttia.

Seuraavaksi sähköauto?

Kokonaisuudessaan ID.3 on mielestäni toimiva ja pienelle perheelle sopiva kokonaisuus, joka ei jää kiihtyvyydessä muiden tavallisten autojen jalkoihin – itse asiassa päinvastoin. Viihde- ja tietojärjestelmä olisi vaatinut pidemmän totuttelun, jotta sen toiminnot olisi saanut hyödynnettyä mahdollisimman kattavasti, nyt käyttö jäi pintaraapaisuun. Kuitenkin myös näin lyhyellä tutustumisella kaikki tarpeelliset toiminnot olivat helposti löydettävissä.

Tästä pääsemmekin viimeisiin kysymyksiin: voisinko polttomoottorin kannattajana hankkia seuraavaksi autokseni täyssähköauton? Mahdollisesti. Entä olisiko se juuri ajossa ollut ID.3? Tuskin. Mutta koeajo lisäsi ainakin osaltani kiinnostusta liikenteen sähköistymisen kehittymiseen sekä ajoneuvojen että latausinfrastruktuurin osalta.

Teksti: Sini Toikkanen Kuvat: Moottori arkisto ja Eetu Kokkonen