Triumph Scrambler 400 XC käyttää kuutiot hyväkseen ja tarjoaa koko rahalla hauskaa

Brittiläisvalmistaja osoittaa, että yhdellä sylinterillä ja 40 hevosvoimalla voidaan saada aikaan paljon hyvää.

Triumphin Scrambler-malliperheeseen kuuluu tätä nykyä kolmella eri voimanlähteellä varustetut pyörät. Malliston huipulla on Bonneville-moottorilla varustettu 1200-kuutioinen, joka tarjoaa kuskille 90 hevosvoimaa ja 110 Nm väkevää juurevuutta.

Malliston keskellä on Scrambler 900, jonka voimanlähteenä toimiva 900-kuutioinen twini kehrää 65 hv ja 80 Nm lukemat. Moottori on isomman Bonnevillen tavoin erinomainen tapaus, mutta ei toki yllä aivan samanlaiseen väkevyyteen kuin isompi sisaruksensa.

Sitten peliin astuu Scrambler 400 XC, joka yrittää vakuuttaa kuljettajansa 400-kuutioisella ja yksimukisella moottorilla. Nelisatku tuottaa 40 hevosvoimaa ja 37,5 Nm, jotka ovat yllättäen aika passelit lukemat täysikokoiselle moottoripyörälle. Tai ei oikeastaan yllättäen, sillä Triumph ei ole ensimmäinen pyörä, joka onnistuu voittamaan minut puolelleen pienellä tehomäärällä.

Mutta Trumpan koneessa on toki monta poikkeuksellista asiaa verrattuna kilpailijoihinsa. Harva 300–400-kuutioinen yksimukinen on yhtä luonteikas kuin kyseessä oleva brittiläinen. 400 XC:n voimanlähde kiertää ahnaasti ja pitkälle. Punaraja tulee kymppitonnin kohdalla ja välillä tuntuu, ettei moottorin kierrosalue tule koskaan vastaan.

Pyörää on mukava kierrättää koko potentiaalinsa läpi ja sydämen kyllyydestä. Yksimukinen ei täristä käytännössä ollenkaan. Moottori on hävyttömän pehmeä ja sitkeä.

Mikään rakettimainen tehopakkaus Triumph ei tietenkään ole, mutta riittävän pirteä. Etenkin kun sitä vertaa vaikkapa Honda GB350S:n voimanlähteeseen, joka tuottaa liki samalla kuutiomäärällä puolet Trumpan huipputehosta. Triumph on siis ihan oikeasti varteenotettava moottoripyörä moottorinsa puolesta, vaikka tonniluokan vääntöä ei sovikaan odottaa.

Mikä ihmeen Scrambler?

Scrambler on nimenä tuttu monelle prätkäilijälle, vaikka luokan alkuperä olisikin vieras. Alun perin scrambler oli 1950–60-luvuilla katupyörästä maastoajoon muokattu moottoripyörä. Ennen varsinaisten enduroiden yleistymistä kuskit tekivät sellaisia itse. Tyypillisiä muutoksia olivat korkeampi maavara, karkeammat renkaat, leveä ohjaustanko, lyhyemmät lokasuojat, ja paremmin maastoon sopiva alusta. Usein pakoputket nostettiin myös korkealle, jotta ne pysyivät paremmin pois tieltä.

Nimi tulee scramble-kilpailuista, joissa ajettiin vaihtelevassa maastossa. Britanniassa termiä scrambles käytettiin motocrossin esiasteesta. Nykyään scrambler tarkoittaa usein enemmän tyyliä kuin varsinaista käyttötarkoitusta. Pyörät näyttävät usein hyvinkin maastokelpoisilta, mutta ominaisuudet ovat usein vähän niin ja näin.

Osassa scrambler-malleja homma lipsahtaa lähes adventurepyörän tontille, sillä maastokelpoisuutta löytyy esimerkiksi Triumphin 1200-kuutioisesta Scramblerista enemmän kuin ulkomuodosta osaisi arvella. Aivan sille tasolle 400-kuutioinen ei yllä, vaikka hiekkatiet eivät toki pikkuista pelotakaan.

400-kuutioisen perusmallin, eli Speed 400:n verrattuna Scramblerissa on hieman pidemmät joustot, pinnavanteet ja kaksiosainen satula ja rouheampia ulkonäköelementtejä. Muutokset ovat pieniä, mutta ne tekevät yllättävän paljon, sillä Scrambler on selkeästi maastokelpoisempi kuin perusmalli.

Sorarännejä koluamaan!

Koska pyörä näyttää rouhealta, on se pakko viedä sorarännejä koluamaan. Keulassa ja perässä on 150 mm joustomatkat, jotka kertovat speksiensä puolesta, että kaikkein rajuimmat enduropolut kannattaa jättää toiseen kertaan. Pyörä etenee hiekalla loogisesti ja alusta on yllättävän toimiva. Homma toimii myös seisten, eikä pyörän pieni koko häiritse.

Peruasetuksella takajousi on todella pehmeä, mutta esijännitystä tiukentamalla homma alkaa toimia paremmin. Tämä toki tapahtuu keulan kustannuksella, joka alkaa antautua kovemmissa paikoissa. Se pohjaa terävämmissä töyssyissä yllättävän helposti. Alusta on kuitenkin todella toimiva, kun pitää hinnan mielessään. Alla on 8995 euroa maksava peruspyörä. Harva tämän hintaluokan prätkä kykenee samaan.

Maastoajoa silmällä pitäen pyörässä on offroad-ajotila, joka kytkee pois takapyörän ABS:t ja luistoneston. Se mahdollistaa ajamisen hiekalla tyypillisellä tavalla, vaikka moottori toki onkin sellainen, että soran lennättäminen onnistuu käytännössä parilla ensimmäisellä vaihteella. Kolmosella sille joutuu tarjoamaan jo reippaasti kytkintä.

Pienen pyörän etu toki on myös se, että maastoajossa vauhdit eivät karkaa samanlaisiksi kuin tonniluokan tehopakkauksilla.

Triumphin 400-sarjalaiset on valmistettu Thaimaassa, mutta halvan työvoiman vaikutus ei tunnu pyörää ajaessa. Kaikki toimii hienosti ja viimeistely on laadukkaan oloinen. Komponentit ovat toimivia, eikä mikään viittaa siihen, että mutkia olisi vedetty tehtaalla suoriksi.

Oikeastaan ainoa moite tulee jarruvarustuksesta, joka on alimitoitettu. Vaikka edessä on nelimäntäinen jarrusatula, ei se riitä yhdellä levyllä tarjoamaan sellaista jarruvoimaa, jota kuski haluaisi.

Hinta onkin Triumphin suurin ihmettelyn aihe. Pikkukuutioiset pyörät ovat todella edullisia, eikä Triumph tee tässä poikkeusta. Se on tyylikäs, kyvykäs ja toimiva kokonaisuus. En keksi kovinkaan montaa pyörää, joka tarjoaa saman 9000 eurolla sen mitä Triumph.