Ei nimi Škodaa pahenna: Černá Hora-Montenegro rakennettiin mutkaisille vuoristoteille

Nuoren suunnittelijan voimin Laurin & Klementin tyyppi E:stä räätälöitiin kapea vuoristoteiden kuningas, ainakin silloisten montenegrolaisten päättäjien mielestä. Černá Hora-Montenegro -mallissa luotettiin kapeuden tuomaan ketteryyteen, vaikka sitten korkeuden kustannuksella.

Eletään vuotta 1907, Montenegron ruhtinaskunta etsii matkustajien ja tavaroiden kuljettamisen reittiliikenteeseen soveltuvia hyötyajoneuvoja, joita ei pilvin pimein ole autonvalmistajilla tarjota. Etenkään kun Balkanin maan vuoristoisten syrjäseutujen kapeat tiet ovat mäkisiä, ja reitteihin kuulu valtavasti erittäin tiukkoja mutkia.

Myöhemmin osaksi Škoda Autoa liitetty Laurin & Klement -autonvalmistaja sai Montenegrosta tarjouspyynnön rahdin ja matkustajien kuljettamiseen tarkoitetuista ajoneuvoista, postireiteille Podgoricasta pääkaupunki Cetinjeen, nykyisen Slovakian Nikšićiin ja Plavnicaan, sekä Cetinjestä Kotorin satamaan Adrianmeren rannalle. Tarjouskilpailun voittajalle luvattiin yksinoikeussopimus koko Montenegron ruhtinaskunnan alueelle 15 vuoden ajaksi, joten L&K ilmoittautui italialaisten ajoneuvovalmistajien kilpailijaksi urakkaan.

Laurin & Klementin pääjohtaja Václav Klement kävi tutustumassa syrjäseutujen teihin henkilökohtaisesti, ja näille reiteille kehitettiin eriskummallinen ajoneuvo, eikä sen nimikään taivu ensiyrittämällä suomalaisen suussa yhtä helposti kuin Fabia tai Octavia. Ajoneuvo oli siis L&K tyyppi E:n pohjalle rakennettu Černá Hora-Montenegro.

Takaylitystä lähes puolet akselivälistä

Vasta 25-vuotiaan suunnittelija František Kecin kerrotaan vaikuttaneen ratkaisevasti asiakastarpeisiin räätälöityjen hyötyajoneuvojen suunnitteluun. Tyyppi E:n muokkaaminen aloitettiin kaventamalla rungon etuosa 70 senttimetriin, jolloin etuakselin raideväliksi jäi 1 300 millimetriä.

Kun kapeus yhdistettiin 2 210 millimetrin akseliväliin, oli auto tarpeeksi ketterä tiukoissakin kurveissa, ettei sillä tarvinnut ruveta peruuttelemaan kesken matkanteon. Ajoneuvon keulaylitys oli 450 mm ja takaylitys 1 030 mm.

Černá Hora-Montenegron kokonaispituuden ollessa ainoastaan 3,69 metriä, piti moottori siirtää kuljettajan etupuolelta kuljettajan alle. Škoda kutsuukin Černá Hora-Montenegro -malleja nykyisten nokattomien kuorma-autojen esi-isäksi. Tämä rakenne nosti kuljettajan istumaan 1,68 metrin korkeuteen, mutta postireiteillä ei ollut matalia tunneleita eikä vauhti noussut juurikaan yli 30 km/h, joten ongelmia ei 2,82 metrin kokonaiskorkeuskaan tuottanut.

Černá Hora-Montenegron voimanlähteenä toimi nelisylinterinen, 652-kuutioinen moottori joka tuotti parhaillaan 35 hevosvoiman tehon. Taka-akselille voima välitettiin nahkapintaisen kartiokytkimen ja nelilovisen vaihteiston kautta. Renkaiden puhkeamisongelma ratkaistiin asentamalla puuvanteille täyskumirenkaat.

Perävaunu tarvitsi oman työntekijän

Laurin & Klementin kyhäelmä jätti italialaiset kilpailijat taakseen ja heinäkuussa vuonna 1908 yritys solmi sopimuksen Montenegron sisäministeriön kanssa. Kuukauden kuluttua Mladá Boleslavin tehtaalla aloitettiin kuuden linja-auton, yhden avolavamallin ja kahden kuljetuskoriajoneuvomallin valmistus, jotka saatiin valmiiksi marraskuussa 1908. Henkilökuljetukseen tarkoitetusta mallista tehtiin myös versio, jossa oli ainoastaan katto. Sivuseinät ja 1,3 kuutiometrin postinkuljetuslaatikko korvattiin pitkittäisillä viiden hengen penkeillä, jolloin auto oli parhaillaan 12-paikkainen.

Kuljetuskoriajoneuvoon tavaraa mahtui 4,8 kuutiometrin ja 900 kilogramman edestä. Jos tämä ei riittänyt, sai Černá Hora-Montenegron varustettua kaksiakselisella perävaunulla, jonka kantavuus oli 1 500 kg. Perävaunu tosin vaati myös oman ’’kuljettajansa’’, eli jarrumiehen.

Montenegrossa pidetyt käyttötestit Černá Hora-Montenegro -erikoisajoneuvot läpäisivät tammikuussa vuonna 1909, ja keväällä autot otettiin käyttöön kaikilla neljällä reitillä.

Sota painoi unholaan

Černá Hora-Montenegrot olivat siviilikäytössä vuoteen 1912 asti, jolloin ne olivat Montenegron armeijan ja Punaisen Ristin käytössä seuraavaan vuoteen kestäneessä Balkanin sodassa. Tämän jälkeen ajoneuvot palvelivat taas postireiteillä, kunnes Itävalta-Unkari, josta Laurin & Klement -ajoneuvotkin olivat kotoisin, hyökkäsi Montenegroon tammikuussa vuonna 1916. Tiedettävästi yhtään Černá Hora-Montenegro -ajoneuvoa ei ole säilynyt tähän päivään saakka.

Lähde ja kuvat: Škoda