MP-klassikko: Pienennetty Leskentekijä – Kawasaki 250 S1 Mach I

Jos muiden kopiointi ei tunnu toimivan, kannattavaa kokeilla jotakin täysin erilaista. Näin toimimalla Kawasaki tuli synnyttäneeksi 3-sylinteristen kaksitahtimallien perheen ja luoneeksi itselleen maineen, jota se kantaa yhä tänäkin päivänä.

Kawasakilla oli ongelma. Sen vuonna 1965 esittelemät, suositun BSA A7 -mallin pohjalta kehitetyt 650-kuutioiset W-sarjan pyörät eivät käyneet toivotulla tavalla kaupaksi tärkeillä Yhdysvaltain markkinoilla. Näin siitäkin huolimatta, että resepti oli sama, jolla britit olivat niittäneet menestystä vuosikausia. Pyörä oli kuitenkin jo esittelynsä aikana auttamattomasti vanhanaikainen.

Täysin omaa polkua

Kawasakilla päätettiin kehittää uusi, täysin omanlaisen moottoripyörä. Projektille annettiin nimeksi N100 Plan, ja sen päämäärä oli 500-kuutioisen katupyörän kehittäminen. Amerikkalaiset ostajat arvostivat Kawasakin näkemyksen mukaan tehoa ja suorituskykyä yli kaiken, joten valmistaja asetti tavoitteeksi 60 hevosvoimaa sekä alle 13 sekunnin varttimailiajan, joka tuohon aikaan tuntui katupyörälle täysin utopistiselta.

Vaikka useimmat muut valmistajat keskittyivät nelitahtimoottorien kehittämiseen, Kawasakilla todettiin, että tavoitteeseen päästäisiin helpommin kaksitahtimoottoria käyttämällä.

Projektiin oli kaksi mahdollista lähestymistapaa. Valmistaja voisi suurentaa A7 Avengerin 350-kuutioista, 2-sylinteristä luistiventtiilimoottoria 500-kuutioiseksi tai suunnitella uuden, kolmisylinterisen moottorin. Kumpaakin moottorityyppiä päätettiin kehittää rinnakkain.

Kolmisylinterisen moottorin ongelmana oli keskimmäisen sylinterin ylikuumeneminen, jota yritettiin ehkäistä erikoisella L-moottorilla, jossa yksi sylinteri olisi kahta, rivissä olevaa taaempana. Tarkkojen laskelmien perusteella todettiin kuitenkin, että yksinkertaisemman rivimoottorin jäähdytysrivasto voitaisiin rakentaa siten, että jäähdytys saataisiin riittävälle tasolle.

Tavoitteet voidaan katsoa täytetyiksi

Vaikka kaksisylinteriselläkin moottorilla saavutetut testitulokset olivat lupaavia, päätettiin Kawasakilla panostaa erikoisuuteen, ja valita uuden mallin voimanlähteeksi persoonallisen näköinen ja kuuloinen kolmisylinterinen ehdokas. Valmis malli, Kawasaki H1 Mach III esiteltiin vuonna 1969. Kawasakilla päästiin tavoitteeseen, sillä väkevä moottori paitsi herätti huomiota, myös kiidätti H1:n paikaltaan 402 metrin päähän reilusti alle 13 sekunnissa – jos kuljettaja tiesi, mitä oli tekemässä.

Räjähtävän suorituskyvyn ja rajun ulkonäön lisäksi malliin ei juuri muita ominaisuuksia saatukaan mahdutettua: sen rumpujarrut olivat täysin riittämättömät, eivätkä tehoalueellaan villisti keulivan pyörän ajo-ominaisuudet vastanneet voimavaroja alkuunkaan. Malli saikin lempinimen ”leskentekijä”.

Malliperhe kasvaa

Nopean, mutta vaarallisen Kawasakin maine kiiri, ja H1 Mach III nousi Yhdysvalloissa uskomattoman suosituksi. Tämän johdosta valmistaja päätti laajentaa kolmisylinteristä mallivalikoimaansa.

Vuoden 1971 mallistoa täydentämään esiteltiin ensin 350-kuutioinen S2 Mach II ja sen jälkeen 250-kuutioinen S1 Mach I, jotta pienempienkin pyörien omistajat saisivat nauttia kolmisylinteristen kaksitahtisten tunnelmasta. Seuraavana vuonna Kawasaki otti mallistoon myös ominaisuuksiltaan 500-kuutioista jonkin verran tasapainoisemman 750-kuutioisen H2 Mach IV -mallin. Niinpä Kawasakilla oli tarjota kokonainen perhe kolmisylinterisiä kaksitahteja.

Kuin pienempi Leskentekijä…

S1 ja S2 olivat keskenään periaatteessa samanlaisia, ja sylinterin halkaisija oli merkittävin erottava tekijä. 120-asteen sytytysvälillä varustetun moottorin voitelussa hyödynnettiin Kawasakin Superlube-tuorevoitelujärjestelmää, joka ruiskutti kunkin sylinterin imukanavaan moottorin kuorman ja käyntinopeuden edellyttämän määrän voiteluainetta.

Ulkomitoiltaan kookas moottori oli pultattu kapeaan kaksoiskehtorunkoon, jonka molemmilta puolilta se työntyi ulos uhkaavan näköisesti, antaen mallille H1:n aggressiivista ulkonäköä. Muutoinkin pyörän ulkomuotoa lainattiin huomattavasti isoveljestä. Moottorin lisäksi hallitseva elementti on kolme pakoputkea, kaksi oikealla ja yksi vasemmalla puolella – tällä pyrittiin estämään ketjujen liiallista kuumentumista.

…mutta ei kovin vaarallinen

Isoveljen rajun imagon yhteydessä pyörään ei saatu sen vaarallisia ominaisuuksia ja yksinkertainen alusta sekä rumpujarrut olivat S1:n noin 30 hevosvoiman tehoille ja 145 km/h huippunopeudelle riittävät – siitäkin huolimatta, että moottorin luonne oli kaksitahtiselle tyypillisen piikikäs.

Moottorin temperamenttisuus sen sijaan teki siitä hankalan ajettavan aloittelijoille, sillä sujuva eteneminen edellytti paitsi ahkeraa 5-vaihteisen vaihteiston käyttöä, myös kytkimen ankaraa luistattamista, erityisesti kaupunkiympäristössä. Tämä taas vaikutti mallin suosioon, sillä kokeneet kuljettajat ostivat tyypillisesti suurempia pyöriä ja aloittelijat tyytyivät helpompiin malleihin.

Maine kantaa vieläkin

Vaikka S1 ei noussut suureen suosioon, kävi se kaupaksi kohtuullisissa määrin. Malli korvattiin vuonna 1975 hyvin samankaltaisella KH250-mallilla, joka säilyi tuotannossa 1970-luvun loppuun. Tuolloin viimeisetkin kaksitahtiset, kolmisylinteriset mallit väistyivät nelitahtisen KZ-sarjan tieltä. Noin kymmenen vuoden aikana 2-tahtiset triplet onnistuivat kuitenkin luomaan Kawasakille rajun, mutta osaavissa käsissä nopean pyörän maineen, jota merkki kantaa yhä tänäkin päivänä.

Artikkelin kuvituksena oleva Kawasaki 250 S1 Mach I on nähtävillä Suomen Moottoripyörämuseossa.

Teksti: Petri Suuronen Kuvat: Jari Saarentaus