Vanhat ja halvat autot ovat usein fiksuin tapa liikkumiseen, mutta elämä niiden kanssa vaatii joskus asennetta ja hermoja

Täydellistä tapaa autoilemiseen ei ole olemassakaan. Sen minkä rahassa säästää, löytää usein edestään hupenevana vapaa-aikana.

Vaikka autotoimittajan työ tarkoittaakin allekirjoittaneen tapauksessa sitä, että varsin merkittävä osa arjen kilometreistä katetaan uusien ja muiden omistamien autojen ratissa, olen vahvasti sen kannalta että parhaan hintalaatusuhteen autoiluun saa aivan jostain muualta. Tämän vuoksi oma käyttöautoni on ollut aina matalien ykköstonnien arvoinen tilava dieselauto.

Enkä edes ole henkeen ja vereen polttomoottoriholisti. Oikeastaan odotan jo innolla aikaa, kun omaan käyttööni sopivat sähköautot ovat noin 15 vuoden ikäisiä ja hankintahinnaltaan itselleni sopivia. Sähköautojen yksinkertainen tekniikka ja ennen kaikkea matalat kustannukset käyttövoiman osalta kiinnostavat valtavasti.

Tällä hetkellä olen kuitenkin todennut oman autoiluni olevan edullisinta nykyisellä tavalla. Edellisen autoni viiden vuoden ja noin 120 000 kilometrin käyttökustannukset polttoainekuluineen, arvonalenemineen, korjauksineen, huoltoineen, vakuutuksineen ja veroineen jäi alle 25 senttiin per ajettu kilometri. Kasvaneen tilantarpeen vuoksi jouduin kuitenkin vaihtamaan isompaan ja isompikulutuksiseen autoon, jonka tiedän ennestään myös vähemmän toimintavarmaksi. Olenkin nyt varautunut jopa 30 snt/km -käyttökustannuksiin, mutta sitä enempää en ole valmis arkiautoilusta maksamaan.

Tällainen yhdistelmä tarkoittaa tietysti myös sitä, että ropaan autoni kuntoon pääsääntöisesti itse. Tämän vuoksi ajo-ominaisuuksia enemmän painotankin auton luotettavuutta. Pelkästään tämä tekee auton ostamisesta jo ahdistavan kokemuksen – vanha autonasentajien sanonta nimittäin kuuluu, että kaikki autot ovat oikeasti huonoja.

Ongelmat aina kiireiseen aikaan

Vuoden ajamisen aikana nykyiseen käyttöautooni on tullut kaksi vikaa. Ensin kovimpien kesähelteiden aikaan autosta hajosi ilmastoinnin kompressori, jonka korvasin 70 euroa maksaneella käytetyllä osalla. Tästä selvisi siis halvalla ja nopeasti, mutta nähtäväksi jää kuinka pitkään ennestään vanha kompressori jaksaa hönkiä.

Tämän jälkeen autolla pärjäsi hyvin taas puoli vuotta, kunnes kovimpien talvipakkasten aikaan polttoainekäyttöinen lisälämmitin alkoi temppuilla. Autossa ei ole lainkaan lohko- tai letkulämmitintä, joten kyseinen lisälämmitin on hyvin olennainen talvivaruste. Vaikka auto käynnistyykin hyvin ilman sitäkin -30 asteessa, en missään nimessä halua 400 000 kilometriä autoa puskeneen dieselmoottorin joutua kokemaan noin karmaisevia kylmäkäynnistyksiä.

Purkamisen ja pienen ihmettelyn jälkeen lisälämmittimen toimintaperiaate kävi selväksi. Perinpohjaisella puhdistuksella lämmitin rupesi jopa pöhisemään oikein hyvinkin. Kunnes se taas ei toiminut. Purkaminen ei ole kummoinen toimenpide, mutta auton pajoittaminen kuumeessa ja keuhkotaudissa ei ole varsinaisesti niitä hetkiä, joita muistellessa suosittelisin samanlaista valintaa arkiautoiluun kaikille muillekin. Ja tämä kaikki pitää tietysti hoitaa ruuhkavuosien aikaisessa loputtomassa kiireessä ilta-/yötöinä, ja omien lämpimien rassaustilojen puutteen vuoksi muiden tallissa n. 20 kilometrin päässä kotoa.

Toivottavasti lämmittimeen pesiytynyt ajoittainen mysteerivika selviää pikaisesti, kun auto viedään vikakoodinlukuun tarkemman diagnostiikkalaitteiston omistavan henkilön tutkittavaksi. Heikoimpina hetkinä sitä nimittäin harkitsee jopa uudemman sähköauton hankkimista rahoituksella, mutta kalliimman auton kokonaiskustannukset ja oman palkkanauhan leveys saa kuitenkin ajatukset palaamaan nopeasti auton pajoittamisen pariin. Parhaimmillaanhan autojen rassaaminen on jopa terapeuttista toimintaa, vai mitä?